Vieraskolumni

Kiinan malli

Suomi näyttää tapailevan Aasian talousjätin esimerkkiä kehitysrahoittajana, mutta avun sitominen on suurempi asia kuin miltä se saattaa näyttää.
Teppo Eskelinen
11.3.2016

Vuosituhannen alku oli globaalipolitiikassa optimismin aikaa. Monista näytti siltä, että jonkinlainen parempi globaalin talouden hallintajärjestelmä oli iduillaan, tai ainakin sille oli vahva henkinen maaperä. Kehityspolitiikan suunta oli kääntynyt rahoittajien intressien palvelemisesta globaaleihin kehitystavoitteisiin ja avunsaajien intressien huomioimiseen.

Tärkeimpiä asioita kehityspolitiikassa oli vähentää sidottua apua ja monin paikoin luopua siitä kokonaan. Sidottu apu tarkoittaa, että rahoittajamaat edellyttävät rahoituksen saajilta hankintojen tekemistä rahoittajamaan yrityksiltä. Tällöin prioriteettina ovat rahoittajamaan kaupalliset tarpeet, eivät avunsaajan näkökulmasta käytännöllisimmät ratkaisut: vastaanottajalle sidottu apu on kallista ja epätarkoituksenmukaista.

* * *

Avun sidonnalla ehtikin olla "entisajan" kehitysyhteistyön leima. Kauhutarinoihin yritystuista kehitysyhteistyön kaavussa reagoitiin toteamalla, että kritiikki oli vanhentunutta: virheitä oli tehty, mutta niistä oli myös opittu. Suurin osa Euroopan maista vähensi määrätietoisesti sidotun avun osuutta ja monet ehtivät nollaan. Japanin tiukasti sidottua apua paheksuttiin. Norja mitätöi epäoikeutettuina kehitysmaiden velkoja, jotka olivat syntyneet tosiasiassa norjalaisen telakkateollisuuden tukemiseen suunnitelluista vientiluotoista.

Nyt sitominen tekee paluuta. Suomessa puhe vienninedistämisestä on avointa ja häpeilemätöntä. Uusimpana uutuutena suunnitellaan korkotukiluottojen palauttamista. Korkotukiluotot ovat epäsuoria tukia, joiden avulla kehitysmaiden hallitukset voisivat tehdä julkisia hankintoja korkotukea maksavan maan yrityksiltä. Ne on todettu kehityspoliittisesti tehottomiksi, mutta nyt kuulemma ajatellaankin "vientinäkökulmaa".

Vienninedistämisen tavoite sanotaan hyvin suoraan: korkotukiluottoja perustellaan sillä, että suomalaisyritykset ovat osoittaneet mielenkiintoa kehitysmaiden markkinoita kohtaan perinteisten markkinoiden hyytyessä. Instrumentit suunnitellaan firmojen ehdoilla. Nähtäväksi jää, minkä verran niiden tarvitsee edes dokumentoida kehityspoliittisia vaikutuksia vastineeksi julkisesta tuesta. Kehitysrahoitusta saatetaan suunnata pelkkään suomalaisfirmojen tarjouskilpailuissa pärjäämiseen.

* * *

Vuoden 2016 Suomi ei ota askeleita avun sitomiseen yksin. Monet muutkin maat liikkuvat taas tähän suuntaan, osa Suomen tapaan röyhkeämmin, osa kiertelevämmin. Miksi?

Kehitysrahoituksen suuri globaali muutos vuosituhannen alun jälkeen on ollut Kiinan vaikutusvallan huomattava kasvu, erityisesti Afrikassa. Kiina ei kuulu perinteisiin OECD:n kehitysapukomitean DAC:in rahoittajiin, eikä myöskään välitä avun laatua ohjaavista DAC-kriteereistä. Kiinan rahoitus on niin sidottua kuin olla ja voi, eikä sen poliittisista motiiveista aina ota selvää.

Perinteisen kehitysavun onkin täytynyt valita, reagoidaanko Kiinan nousuun erottautumalla siitä eli korostamalla kuluneen vuosikymmenen aikana sisään ajettuja hyveitä (sitomattomuus, ihmisoikeuksien kunnioittamisen vaatimus, sitoutuminen globaaleihin tavoitteisiin) – vai vedetäänkö kilpailutilanteessa omaa rahoitusta takaisin vienninedistämisen suuntaan.

Suomi on valitsemassa jälkimmäisen, Kiinan mallin.

* * *

Avun sitominen on suurempi asia kuin miltä se saattaa näyttää. Kyse ei ole pelkästään kehitysyhteistyön motiiveista, vaan viime kädessä siitä, mitä koko globaalipolitiikasta voi tulla.

Kehitysyhteistyö on repaleinen järjestelmä, joka luotiin aivan toisenlaisen kansainvälisen politiikan vallitessa. Globaalin talouden sääntelyn reikäisyyteen, luonnonresurssien suojelemiseen ja laajemmin maapallon kokoisten tavoitteiden ajamiseen valtiokeskeinen malli sopii huonosti. Jotta kehitysrahoitus vastaisi kunnolla nykyajan tarpeisiin, rahoittajamaiden pitäisi päästää poliittisesta kontrollistaan irti ja hyväksyä rooli globaalien julkishyödykkeiden rahoittajina.

Valtioiden ulko- ja kauppapoliittisista intresseistä riippumaton rahoitusjärjestelmä on kaukainen tavoite, mutta pienempiä liikahduksia järjestelmän sisällä on syytä arvioida sen mukaan, vievätkö ne tavoitteen suuntaan vai siitä poispäin. Avun lisääntyvä sitominen on tästäkin näkökulmasta ehdottomasti huono uutinen.

Kirjoittaja on yliopistolehtori Itä-Suomen yliopistossa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.