Vieraskolumni

Kidutusta, leivänpaahdin vai kansalaisuus?

Pariisin hämähäkkimies herättää ajatuksia kiipeämisestä, rajoista ja palkinnoista. Pelottavin puoli palkitsemisessa ja rankaisemisessa liittyy subjektiivisuuteen, kirjoittaa Kepan vieraskolumnisti Marie Kajava.
Marie Kajava
12.6.2018

Muistan, kun sisareni lapsi oppi konttaamaan. Pian hän halusi liikkua täysillä ja kiivetä ylöspäin vaikkapa puuhun tai keittiön hyllylle. Sellaista on vapaus.

Kului aikaa.

Kuuntelen kun lapsi ihmettelee, miksi naapurintäti on yhtäkkiä kieltänyt pihapiirin puuhun kiipeämisen. Miksi se, josta eilen ja viime kesänä iloittiin, onkin nyt rangaistavaa?

* * *

"Paperittomasta nuorukaisesta tuli sankari, pelastaja, Pariisin oma hämähäkkimies."

Ihminen on aina liikkunut. Toisinaan on pakko liikkua, sellaisia tilanteita ovat sota taikka diktatuuri. Toisinaan ihminen liikkuu etsien välttävää toimeentuloa perheelleen. Se on viisautta.

Vastassa ovat rajat, joita ei saa ylittää. Esimerkiksi nyky-Eurooppaa kuvaillaan linnakkeeksi. Siirtolainen tai ihminen, joka hakee kansainvälistä suojelua, ei saa kiivetä yli Euroopan muurien, aitojen tai piikkilankojen. Toisella puolen maaperää puolustavat lättäjalkaiset eurooppalaiset – aikuiset, jotka eivät enää osaa kiivetä.

Tämä tuli todistetuksi toukokuun lopulla Pariisissa, kun malilainen Mamoudou Gassama pelasti kerrostalon parvekekaiteesta roikkuvan lapsen. Muut ihmiset katsoivat tai kuvasivat tapahtumaa kännyköillään; Gassama kiipesi rakennuksen neljänteen kerrokseen.

Paperittomasta nuorukaisesta tuli sankari, pelastaja, Pariisin oma hämähäkkimies. Aivan pian Ranskan presidentti Emmanuel Macron kutsui hämähäkkimiehen kylään ja palkitsi tämän Ranskan kansalaisuudella. Lisäksi Gassama sai kunniamerkin ja työn palomiehenä.

Miten tähän pitäisi suhtautua?

* * *

"Kai Ranskan presidentti nyt ymmärtää, että tämä tällainen palkitsemisen ja rankaisemisen kulttuuri on vallan kulttuuria."

Ensimmäisenä tulee mieleen, että kansalaisuus ei saa olla ansaintalogiikan tai sankarikultin asia.

Toiseksi, että tapahtumahan on itsessään valoisa ja elämää ylläpitävä. Ja on hyvä, että presidentti antoi Gassamalle kiitollisuuden osoituksena aidosti hyödyllisen lahjan. Gassama ei olisi hyötynyt samalla tavalla esimerkiksi uudesta autosta tai leivänpaahtimesta.

Kolmanneksi ajattelen, että kai Ranskan presidentti nyt ymmärtää, että tämä tällainen palkitsemisen ja rankaisemisen kulttuuri on vallan kulttuuria.

Niin ikään malilainen Lassama Bathily palkittiin vuonna 2015, kun hän pelasti pariisilaisia panttivankidraaman keskeltä kosher-liikkeen kylmiöön. Molemmat paperittomat miehet, jotka saivat palkinnoksi kansalaisuuden, ovat esimerkkejä siitä miten hauras, lepsu ja kaksinaamainen on Ranskan maahanmuuttopolitiikka.

Lopulta jään ajattelemaan, miten kauas todellisuutemme on erkaantunut, kun ihminen joka kiipeää pelastamaan toisen, on maailmanluokan uutinen.

* * *

Mietin kiipeämistä ja luen Johannes Anyurun romaania "He hukkuvat äitiensä kyyneliin". Siinä keskeisen juonen muodostavat tulevaisuudesta tulleen tytön muistot, jotka osaltaan pysäyttävät terroriteon.

Tytön kuvaamassa apartheidin kaltaisessa dystopiassa muslimit ovat toisen luokan kansalaisia. Heidän annetaan olla Ruotsissa, jos he allekirjoittavat kansalaissopimuksen. Muutoin heidät luokitellaan valtion vihollisiksi ja rangaistaan viemällä Kaningårdeniin. Se on eristetty ja aidattu alue, jonkinlainen kuolemanleiri tai ihmislaboratorio.

Siellä muslimeja kohdellaan julmasti: heille pakkosyötetään sianlihaa, heitä kidutetaan ja heiltä viedään ihmisarvo.

* * *

"Suomen presidentti ei voi päättää itsenäisesti kansalaisuudesta, ja hyvä niin."

Pelottavin puoli rankaisemisessa ja palkitsemisessa liittyy subjektiivisuuteen. Siihen, että vallakkaat ihmiset päättävät toisten kansalaisuudesta, vapaudesta ja jopa kohtalosta.

Suomen presidentti ei voi päättää itsenäisesti kansalaisuudesta, ja hyvä niin. Toisaalta luottamus Maahanmuuttoviraston virkamiesten päätöksentekoon ei ole vahva, kun esimerkiksi turvaa hakevia afganistanilaisia palautetaan Kabuliin.

Edellä esitetyt fragmentit kohdistuvat faktaan ja fiktioon. Mitä sitten? Nuo rajat eivät piirry selkeästi tai kirkkaasti yhtään missään.

Toden maailma herkuttelee videopätkillä hämähäkkimiehen urotyöstä ja palkitsemisesta. Eikä kidutuksesta tarvitse lukea Anyurun romaanista: meillä on Guantánamon vankileiri, joka perustettiin niin sanotun terrorismin vastaisen sodan yhteydessä. Se ei ole lohko fiktiivistä dystopiaa vaan aidattu pala nykyhetkeä ja todellisuutta.

Guantánamossa on dokumentoitu tapahtuneen ihmisoikeusloukkauksia yli 15 vuoden ajan. Vankeja ei ole tuomittu eikä valtaosa ole saanut syytettä. Vuonna 2009 presidentti Barack Obama ilmoitti vankileirin sulkeutuvan. Donald Trump kumosi edeltäjänsä päätöksen alkuvuodesta.

Vankileiri pysyy auki, ja presidentti aikoo toimittaa sinne lisää vankeja.