Kenen vastuulla siviiliuhrit ovat?

Konfliktien siviiliuhrien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Nyt kärsivät etenkin lapset ja naiset, kirjoittaa Kepan vieraskolumnisti Tuomas Kurttila.
Tuomas Kurttila
20.7.2017

Ihmisen kyky ja halu sotia eivät ole kadonneet. Ihmisluonto, joka kylvää katkeruutena ja vihana sodan siemeniä ympäriinsä, tuntuu jopa muuttumattomalta.

Sotilasparaatit eivät ole lyhentyneet kylmästä sodasta. Ne ovat jopa pidentyneet. Maailma on tempautunut taas varustelukierteeseen, jossa sotateollisuus kerää mittaavaa poliittista ja taloudellista hyötyä. Teknologian edistysaskelia mallinnetaan suoraan sodissa. Miehittämättömät iskut ovat arkipäivää. Robotiikka palvelee hoivapalveluiden ohella tappamista.

Jos on ihmisessä muuttumattomuutta, sodan logiikassa muutokset ovat olleet viimeisten muutaman sadan vuoden aikana suuret. Kun 1800-luvun lopussa siviiliuhrien määräksi arvioitaan noin viisi prosenttia, nykyisin sodissa siviiliuhrien määrä on noussut jo 90 prosenttiin.

Sodissa eivät kaadu sotilaat, sodissa kuolevat erityisesti siviilit. Ja valtaosin kuolemaan joutuvat lapset ja naiset – siis miesten maailman hulluudesta kärsivät viattomimmat.

* * *

Boko Haramin kaappaamista lapsista tehdään konkreettisesti käveleviä pommeja.

Kansainvälinen yhteisö ei ole riittävästi tunnistanut haavoittuvimpien väestöryhmien suojaamisen tarvetta. Historiallinen muutos sotilaista siviiliuhreihin kertoo kansainvälisen yhteisön kyvyttömyydestä suojata sodan jaloissa olevaa väestöä.

Maailman konfliktialueiden lasten ja naisten asema näyttää monilta osin lohduttomalta. Lapset ovat raakalaisten terroristien aseita, pommien kantajia. Boko Haramin kaappaamista lapsista tehdään konkreettisesti käveleviä pommeja. He eivät ole itsemurhapommittajia, jotka olisivat valinneet osansa. He ovat terroristien asettaman pommin osattomia uhreja.

Pahan edessä ei saa luovuttaa. Kansainvälisen yhteisön on ryhdyttävä laatimaan konkreettista strategiaa siviiliuhrien auttamiseksi. Osana tätä on nostettava pohdintaan sotakorvaukset.

Viime vuosina maksettuihin sotakorvauksiin on liittynyt huomattavaa ylimielisyyttä. Sotakorvauksia maksaneet ovat tehneet suoritukset kuin hyväntahdoneleenä, ex gratia. Tämä on kaukana kansainvälisen yhteisön langettamasta sanktiosta ihmisyyttä ja sivilisaatiota vastaan tehdyistä teoista.

Kansainvälisen yhteisön olisi syytä miettiä siviiliuhreihin pohjautuvaa sotakorvausta. Mikään ei tuo menetettyä lasta, äitiä, siskoa, veljeä tai isää takaisin, eikä raha hyvitä hulluuden töitä, mutta sanktio siviiliuhrien tuottamisesta tulisi silti asettaa. Kansainvälisen yhteisön kyvyttömyys luoda poliittista painetta viattomien surmaamiselle ei voi jatkua.

Toki on syytä todeta, että jokainen ihminen on arvokas sellaisenaan suojelun kohteena. Aikuisen sotilaan osa on kuitenkin sotilaan osa ja sotilas on lähtökohtaisesti tietoinen riskeistä, joita sotaan kuuluu. Ja ennen kaikkea sotilaita koskevat täysin erilaiset kansainväliset lait kuin siviilejä, joita suojellaan Geneven sopimuksissa. Tai ainakin tulisi suojella.

* * *

Hyväntahdon eleitä vai kansainväliseen oikeuteen perustuvia velvoitteita? Tästä olisi valittava.

Eri mekanismein pystymme verrattain puolueettomasti vahvistamaan eri konflikteissa siviiliuhrien lukumäärän. Sotakorvaus siviiliväestön uhreista tulisi pohjata tähän.

Jotta korvausmekanismilla olisi merkitystä, on hintalapulle oltava maksaja. Kenen vastuulla siviiliuhrit ovat?

Kaikissa tilanteissa tähän ei ole heti helppoa vastausta, mutta oikeutettua on vaatia, että kansainvälinen yhteisö pystyy syyllisen tai syylliset osoittamaan. Eivätkä maailman konfliktit ole vain niin sanotuissa hajonneissa valtioissa, joissa kyseessä on jonkinlainen sisäisen anarkian tila.

Sotakorvauksiin on liitetty kritiikkiä, joka on kohdistunut sodassa olleiden valtioiden vaikeuteen suoriutua sotakorvauksista ja jopa mahdollisesta talouskasvun heikentämisestä rauhan palautumisen jälkeen. Ymmärrän kritiikin, mutta en ole valmis ajattelemaan, etteikö kansainvälisen yhteisön voimaantuminen turvaamaan siviiliväestön asemaa voisi vaikuttaa myönteisesti yhteiskunnan kykyyn selvitä sodan jälkeen.

Lapset ja naiset ensin. Suojattuja vai sodan uhreja? Tähän vastaus kansainväliseltä yhteisöltä on jäänyt kovin vaimeaksi. Hyväntahdon eleitä vai kansainväliseen oikeuteen perustuvia velvoitteita? Tästä olisi valittava.