Vieraskolumni

Kekkoslaista kehityspolitiikkaa

Epätietoisuutta, kekkosenaikaista poliittista kulttuuria ja rahtunen keskustelua Suomen uudesta kehityspoliittisesta ohjelmasta - tällaisia olivat tunnelmat ulkoministeriön taannoisessa kansalaisjärjestöseminaarissa.
Timo Lappalainen
7.11.2007

Timo Lappalainen Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen mainosti ulkoministeriön seminaarissa marraskuun alussa kansalaisjärjestöväelle uutta kehityspoliittista ohjelmaa "yhdeksi maailman edistyksellisimmistä". Pontta näille oletuksille hän oli saanut keskusteluista ekonomisti Jeffrey Sachsin - YK:n vuosituhatjulistuksen pääarkkitehdin - kanssa, kun tämä vieraili lokakuussa Suomessa.

Väyrysen väittämää on vaikea arvioida, mutta on hyvin todennäköistä, että ainakin ohjelmassa lanseerattu käsite "ihmiskuntapolitiikka" saattaa aiheuttaa hämmennystä. Juuri tässä piilee vaara: Suomen kehityspoliittinen ohjelma ei ole symmetriassa muiden avunantajamaiden ohjelmien kanssa, ja niiden yhteensovittaminen voi olla vaikeaa. Tämä olisi suuri tragedia, kun samaan aikaan ohjelmassa vannotaan monenkeskisen yhteistyön nimeen.

Seminaarissakin yhtenä aiheena olivat rikkaiden maiden yhteistyöjärjestön OECD:n kehitysavun tehokkuutta koskevat periaatteet eli niin sanottu Pariisin julistus, jossa painotetaan muun muassa kehitysmaiden omistajuutta sekä avun harmonisointia ja yhdenmukaistamista.

Suomi on sitoutunut noudattamaan näitä periaatteita ja onkin onnistunut siinä melko hyvin. Väyrysen mukaan näitä sitoumuksia ei kuitenkaan pidä lukea liian orjallisesti: allekirjoittaneet maat viime kädessä päättävät itse siitä, miten sopimuksia ja sitoumuksia tulkitaan ja toteutetaan.

Tämä on vaarallista puhetta varsinkin sellaisen maan edustajalta, joka on perinteisesti kunnostautunut maailmalla juuri sopimusten ja sitoumusten kiinnipitämisessä. Lieköhän Väyrynen ajautunut huonoon seuraan Brysselin evakkovuosinaan?

***

Ympäristö ja luonnontaloudellisesti kestävän kehityksen näkökulma on Väyrysen mukaan palautettu nyt oikealle paikalleen kestävän kehityksen kolmikantaperiaatteen ytimeen: taloudellinen, sosiaalinen ja luonnontaloudellinen ulottuvuus muodostavat yhden, harmonisen kokonaisuuden.

Kehitysjärjestöille ympäristöulottuvuuden vahvistaminen on alusta lähtien ollut tervetullut painotus, mutta sen kytkeminen kehityspoliittiseen ohjelmaan ei saa tarkoittaa, että sosiaalis-yhteiskunnallinen kehitys ja YK:n vuosituhatjulistuksen päätavoite eli köyhyyden vähentäminen joutuvat sivuraiteille. Syys-lokakuun aikana käydyt keskustelut ja ohjelmasta annetut lausunnot osoittivat, että ympäristö- ja kehitysjärjestöillä on täsmälleen sama näkemys: sosiaalinen ja luonnontaloudellisesti kestävä kehitys nivoutuvat kiinteästi yhteen.

Valitettavasti nämä kaksi ulottuvuutta eivät ole sopusoinnussa uudessa ohjelmassa. Traagista on myös se, että suurin osa ympäristöjärjestöistä näkee ohjelman luonnontaloutta, ilmastonmuutosta ja ympäristöä koskevat kohdat kovin päälleliimattuina. Ohjelma ei anna eväitä kohdentaa ponnisteluja saati työvälineitä siihen, miten annettuun suuntaan lähdetään kulkemaan.

***

Puheessaan Väyrynen kylvi miinoja oman "ohjelmabunkkerinsa" ympärille. Ennakoivaa puolustustaistelua käytiin ilmaisuilla "olen kuullut väitettävän...sehän on järjetöntä" tai "sellainen ajattelu ei kuulu tähän päivään". Perusviesti oli selvä: ohjelmaa kriittisesti arvioivat eivät joko elä tässä ajassa tai he vain eivät ole malttaneet lukea ohjelmaa huolellisesti.

Mieleen piirtyi äiti, joka maanittelee lastaan ottamaan lusikallisen kalanmaksaöljyä: "Sinun parhaaksi tämä vain on, vaikka pahalta maistuukin."

Väyrysen määrätietoisuuden tai ehkä itsepäisyyden ei tietenkään pitäisi tulla suurena yllätyksenä kenellekään, joka on seurannut Suomen politiikkaa viimeiset kolmekymmentä vuotta. Jankuttamisen taktiikka kuitenkin haiskahtaa pahasti kekkosenaikaiselta, ylhäältä päin tulevalta viestiltä, jossa kansakunnan lapsia ohjataan syvällisten ja oikeiden näkemysten lähteille.

Samaan hengenvetoon on helppo todeta, miksi toimeenpano-osion puuttuminen ohjelmasta on harvinaisen loogista. Päätökset toimeenpanosta on helppo pitää ministeriön huipulla, kun tarkemmat askelmerkit, joiden avulla toimeenpanoa voisi myös valvoa, nyt tykkänään puuttuvat. Moinen vallan keskittäminen ilman läpinäkyvää valmistelua ja käsittelyä ei kuulu nykyaikaisen oikeusvaltion demokratian toteuttamiseen.

***

Edellisessä kehityspoliittisessa ohjelmassa kansalaisjärjestöille suunnatun avun määrä pyrittiin turvaamaan selkeällä tavoitetasolla, joka oli 14 prosenttia koko Suomen kehitysavusta. Uudessa ohjelmassa järjestöjen rahoitusosuutta ei määritellä erikseen. Toimeenpano-ohjelman ohella siis myös järjestörahoitus jää vaarallisesti jonkun - ehkä ministerin - harkinnan ja hyväntahtoisuuden varaan.

Väyrynen korostaa kehitysyhteistyössä luovan ajattelun ja terveen kilpailun etuja. Jos vapaa kilpailu tulee merkitsemään sitä, että kehitysapurahoitusta jaetaan järjestöille sen mukaan, miten suuria niiden hankkeet ovat ja kuinka ammattimaisesti ne voivat huolehtia esimerkiksi menettelytavoista tai hakemus- ja raportointilomakkeiden täyttämisestä, ovat pienet, vapaaehtoiset järjestöt vaarassa tippua veneestä.

Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ja samalla kehitysmaaliikkeen yksi keskeinen tunnusmerkki on kuitenkin monimuotoisuus. Kepassa on runsaasti kokemusta siitä, että pienten järjestöjen toiminnassa korostuu paikallisuus: maailmanlaajuiset kehityshaasteet tuodaan kotiovelle tai tupailtoihin ymmärrettävällä tavalla. Kansainvälinen vastuu on aivan liian tärkeä asia jätettäväksi vain ammattipolitiikkojen tai asiantuntijaorganisaatioiden varaan.

Monimuotoisuutta on korostettu nimenomaan arvokysymyksenä: sen suojeleminen ja toimintaedellytyksistä huolehtiminen nousevat arvoista, ja tämän tunnustaminen johtaa vääjäämättä poliittiseen ohjaukseen.

En voi välttää kiusausta olla kysymättä, miksei Väyrynen tai hänen puolueensa julista samaa luovan ja vapaan kilpailun ilosanomaa esimerkiksi maataloustuotteiden kohdalla. Suomalainen ruoka ja sen tuottajien toimintaedellytysten turvaaminen on arvoperusteista, ja sitä näkemystä on myös helppo kannattaa.

Aika näyttää, miten ministeri ja ministeriö tulkitsevat luovaa kilpailua. On kuitenkin päivänselvää, että se edellyttää pienten ja suurten järjestöjen yhä tiiviimpää yhteistyötä jatkossa.

***

Vaikka kansalaisjärjestöseminaari herätti monenlaisia ajatuksia, olen kuitenkin varma, että useimmat läsnäolijat voivat olla samaa mieltä siitä, että Väyrysen aikana kehitysaiheet ovat olleet huomattavan paljon esillä julkisessa keskustelussa ja mediassa. Samoin uusi poliittinen johto on tuonut dynamiikkaa ja virtaa keskusteluihin eri puolilla Suomea.

Tämä on ilmiselvästi mahdollisuus, joka meidän kaikkien tulee käyttää mahdollisimman tehokkaasti hyväksemme.

Kirjoittaja on Kepan toiminnanjohtaja.

Lisää tietoa aiheesta