Vieraskolumni

Keisarin uudet aatteet?

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on vakavassa rahoitus- ja uskottavuuskriisissä. Turkki ilmoitti viime viikolla maksavansa lainansa pois etukäteen, mikä vaikeuttaa tilannetta entisestään. Rahoitusongelmat voidaan ratkaista vain parantamalla järjestön toimintatapoja köyhimmissä maissa.
Matti Ylönen
12.5.2008

ylönen.jpg Olen pari kertaa kuullut, että Suomi harkitsi lainan hakemista Kansainväliseltä valuuttarahasto IMF:ltä 1990-luvun alussa, kun lama oli pahimmillaan. Tähän ei kuitenkaan jouduttu, vaikka maan sijoitus luottoluokitustilastoissa oli syöksykierteessä ja valtion kassa tyhjänä. Katastrofi jätti jälkeensä jättimäisen valtiovelan, mutta ainakaan rahaa ei tarvinnut hakea kansainvälisiltä rahoituslaitoksilta.

Oli tarina totta tai ei, olisi Suomesta todennäköisesti tullut toisenlainen paikka IMF:n lainapaperien allekirjoittamisen vuoksi. IMF:n lainan kylkiäisinä olisi nimittäin tullut koron lisäksi politiikkaehdollisuuksia. Niillä tarkoitetaan tiukkaa talouskuuria, johon kehitysmaissa on yleensä kuulunut keskeisten valtion alojen nopea yksityistäminen ja talouden valmistelematon avaaminen kansainväliselle kilpailulle.

Suomessa markkinat avattiin joka tapauksessa, ja olemme korkean osaamisen ja teknologian maana pärjänneet hyvin. Kehitysmaissa tilanne on yleensä toinen. Ehdollisuuksien mukaiset laajamittaiset ja nopeat yksityistämiset olisivat kuitenkin todennäköisesti vaikuttaneet dramaattisesti myös Suomen kehitykseen.

* * *

Pitkään kritisoituja ehdollisuuksia päätettiin IMF:ssä vähentää vuonna 2002. Eurodad-järjestön viime kuussa julkaiseman raportin mukaan siinä ei kuitenkaan ole onnistuttu. Ehdollisuudet ovat vähentyneet vain paperilla;  IMF on niputtanut vaatimuksiaan yhteen, mutta sisältö on pysynyt kutakuinkin ennallaan.

Maailmanpankkia vaivaavat samat ongelmat. Eurodadin mukaan sekin on vastannut viime vuosien kovaan kritiikkiin vähentämällä ehdollisuuksia. Käytännnössä pois on kuitenkin jätetty lähinnä vapaaehtoisia ehdollisuuksia ja sitovat ehdot ovat  ennallaan.

Afganistan on karu esimerkki IMF:n ja Maailmanpankin matokuureista. Rahoituslaitokset vaativat vuonna 2006, että maa yksityistäisi yli 50 valtionyhtiötä kahden vuoden aikana. Afganistanin hallitus on arvioinut, että se johtaa lähes 14 500 työpaikan katoamiseen. Vuosittainen kompensaatio työntekijöille maksaisi lähes seitsemän miljardia dollaria. Kun yksi työntekijä elättää usein myös perhettään ja sukulaisiaan, vaateista seuraa väistämättä köyhyyden ja sitä seuraavan epävakauden ja turvattomuuden lisääntyminen.

Ehdollisuuksilla on siis monia huonoja puolia. Niiden hyötyjen kyseenalaisuuden lisäksi suurin periaatteellinen ongelma on se, että ne vievät omistajuuden kehitykseen pois kehittyviltä mailta. Sanelemalla on hankala synnyttää omistajuutta tai sitoumusta yhteisiin tavoitteisiin. Omistajuus on lisäksi Pariisin julistuksen - eli tärkeimmän kehitysavun laatua ohjaavan kansainvälisen sopimuksen  - oleellisimpia periaatteita.

* * *

Pelissä on maailmanjärjestöjen oma uskottavuus. Erityisesti tämä koskettaa IMF:ää, joka kärsii vakavasta rahoitus- ja uskottavuuskriisistä. Vuonna 2003 IMF sai yli 60% tuloistaan Brasilian, Argentiinan, Indonesian ja Turkin valtioiden lainoista. Kolmen ensin mainitun päätökset maksaa lainansa pois olivatkin suuri syy IMF:n rahoituskriisiin. Bank Information Centerin mukaan sen budjettialijäämä uhkaa kasvaa nykyisillä kustannuksilla jopa 400 miljoonaan dollariin vuonna 2010.

Uusia lainoja ei haluta ottaa, sillä kukaan ei vapaaehtoisesti tahdo sitoutua tiukkoihin ehdollisuuksiin. On kätevämpää lainata rahaa vaikkapa Intialta tai Kiinalta.

IMF on yrittänyt ratkaista Brasilian, Argentiinan ja Indonesian jättämää budjettilovea irtisanomisilla ja kultavarantojen myynnillä. Tilanne näyttää yrityksistä huolimatta synkkenevän entisestään, sillä yksi suurista lainaajista, Turkki, ilmoitti toukokuun 8. päivä, että se maksaa lainansa pois etukäteen.

* * *

IMF:ää on kritisoitu jatkuvasti myös siitä, ettei kehitysmailla ole tarpeeksi valtaa järjestön johtokunnassa. Tilanteeseen saatiin parannusta maaliskuussa pidetyssä IMF:n kevätkokouksessa. IMF:n ja Maailmanpankin yhteisen kehityskomitean puheenjohtaja Agustín Carstens totesi Helsingin sanomissa 5. toukokuuta, että uudistuksen tuoma uusi äänikiintiömalli "lisäsi aliedustettujen jäsenmaiden, erityisesti nousevien talouksien ja kehitysmaiden, äänivaltaa". Carstens tosin tunnusti, että ääniä siirtyy kehittyneiltä kehittyville maille vain 2,7 prosenttia. Toisaalta Kiina, Turkki, Brasilia, Intia ja Meksiko saavat 40-50 prosentin lisäykset äänimääriinsä.

Toisin sanoen IMF kumartaa muutamien nousevien talousmahtien suuntaan, mutta kääntää selkänsä niitä köyhemmille maille. Tämä ei mitenkään riitä muuttamaan rikkaiden maiden klubia aidosti globaaliksi yhteistyöjärjestöksi.

Jos lainahanat Kiinasta ja muilta uusilta lainaajilta pysyvät auki, onkin vaikea nähdä IMF:n uutta nousua elintasoaan kasvattavien kehitysmaiden rahoittajana ja neuvojana - ei ainakaan sen nykyisellä uudistustahdilla. Samalla sitä syytetään myös epäonnistumisesta toisella saralla, eli globaalien rahoitusmarkkinoiden valvojana. Järjestön vastaukset USA:n asuntomarkkinoilta alkaneeseen finanssikriisiin ovat olleet vaisuja.

Pitämällä kiinni vanhasta valtapolitiikasta maailmanjärjestö on ajamassa itseään umpikujaan. Kehitysmaiden todellisen luottamuksen voittaminen olisi tällä kertaa myös IMF:n oma etu.

Kirjoittaja on Kepan kehityspoliittinen sihteeri, joka seuraa kehitysrahoitusta ja kansainvälisiä rahoituslaitoksia. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.