Vieraskolumni

Kehitysyhteistyötä ei voi olla ilman kansainvälisyyskasvatusta

"No sun mielestä kaikki nyt on kansainvälisyyskasvatusta", pamautti tuskastunut työkaverini palaverin päätteeksi.
Pauliina Koponen
1.10.2004

Meillä, jotka toimimme Kepan jäsenjärjestöissä, on yhteinen tavoite: oikeudenmukaisempi maailma. Työskentelemme sen tavoittamiseksi kukin omilla, hyväksi katsomillamme tavoilla: kuka kansalaisjoukkoja johtaen, kuka vaikuttamalla, kuka suurta yleisöä sivistämällä ja vielä näidenkin lisäksi monilla muillakin tavoin.

Kansainvälisyyskasvatus on sanana seitsemänkymmentälukuinen, mutta suokaa anteeksi että käytän sitä, koska parempaakaan ei ole vielä käyttööni juurtunut. On kikkailua korvata se puhekielessä globaalin ymmärryksen lisäämiseksi tai globaaliksi kasvatukseksi. Yritäpä selittää sille Pihtiputaan mummolle, että mitä teet työksesi: edistän järjestöjen toimintaa globaalin kasvatuksen parissa. Minkä Loppaalin, kyselee mummo.

***

Väitän, että kaikki järjestöjemme toiminta on sitä kansainväliseksi kasvattamista. Tapoja on vain useita, ja ne limittyvät ja lomittuvat, täydentävät ja tukevat toisiaan, mutteivat tee toisiaan tarpeettomiksi tai vähempiarvoisiksi. Toteuttajina on viranomaisia, vapaaehtoisia, kasvattajia, ulkomaalaisia ja suomalaisia ja kohderyhmässä milloin lapsia, aikuisia, suomalaisia, maahanmuuttajia, työelämässä olevia tai siitä jo pois siirtyneitä.

Kansainvälisyyskasvatus koetaan toisaalta kehitysyhteistyön aisapariksi, toisaalta vastapariksi. "Eikös se ole vähän keittiötöiden asemassa, pakollista, huonosti resurssoitua ja epähoukuttelevaa?", kysyy eurooppalainen kollegani kansainvälisessä konferenssissa.

Monilla toimijoillamme ei ole kuitenkaan varaa asettaa näitä toisistaan erilleen tai tukea toista sen enempää kuin toistakaan. Ne järjestöt, joiden päätehtävänä on puhtaasti rahan kerääminen katastrofi- tai kehityshankkeisiin, ovat ymmärtäneet ja sisäistäneet, kuinka kasvatustyö ja kehitysyhteistyö kuuluvat samalle syklille mutta sen eri vaiheisiin.

***

Toista ei voi olla ilman toista: kasvatustyötä tarvitaan muokkaamaan asenneilmastoa niin, että on hyväksyttävää, suorastaan vastuullista avustaa sitä heikommassa asemassa olevaa lähimmäistä. Se kuuluisa Pihtiputaan mummokin raottaa kukkaronsa nyörejä kerääjän tullessa lippaansa kanssa.

Samalla turvataan myös se, että yhteiskunnassamme säilyy ja lisääntyy mieliala, joka mahdollistaa verovarojemme käytön oikeudenmukaisemman maailman rakentamiseen myös kaukana omasta pihapiiristämme.

Kansainvälisyyskasvatusta ei ole varaa väheksyä, sillä sen ja kehitysyhteistyön kohdalla on todellakin sama tilanne kuin munalla ja kanalla: kumpaakaan niistä ei voi olla olemassa ilman toista.