Vieraskolumni

Kehitysyhteistyöllä muutos maailmantalouden rakenteisiin?

Pääosa kehitysavusta tulisi suunnata köyhien maiden ay-liikkeille, ehdottaa Jussi Pakkasvirta.
Jussi Pakkasvirta
2.2.2004

Suomalaisyritysten johto on huolissaan työvoimakustannusten kasvusta yhä globaalimmassa ja avoimemmassa kilpailussa. Yritysten työntekijät ovat puolestaan huolissaan siitä, että tuotantoa siirretään halvemman työvoiman maihin.

Hiljattain eräässä seminaarissa yksi Nokian strategeista lausui, että yhtiön toiminnan kivijalkana on demokraattisempi ja tasa-arvoisempi maailma. Yhtiön toiminta kannattaa, kun yhä useammalla maalla on varaa kunnon puhelinverkkojen rakentamiseen, ja kun yhä useammalla ihmisellä on varaa kännykkään - ja puhelinlaskujen maksamiseen.

Mutta mitä tekemistä näillä asioilla on otsikon kehitysyhteistyön kanssa?

Vastaus kuuluu: suunnataan Suomen, Euroopan unionin ja YK:n kehitysavun pääosa köyhien maiden ammattiyhdistysliikkeille. Yhtä lailla tämä vastaus saattaisi tyydyttää köyhyyden vähentämiseen, tuloerokuilujen kaventamiseen, demokratian ja ihmisoikeuksien edistämiseen keinoja etsivää valtiollista kehitysyhteistyötä.

Miksi näin? Globaalien yritysten ei tarvitsisi siirrellä toimintaansa tai kaikkia tuotantokoneistojaan halvan työvoiman perässä, sillä työvoimakustannukset nousisivat esimerkiksi Kiinassa ja Meksikossa. Riittäisi, että siellä jo olevat kokoonpanotehtaat pidettäisiin toiminnassa ja niitä kehitettäisiin. Kolmannen maailman työläiset saisivat kahdeksantuntisen työpäivän, mahdollisuuden vanhempainlomaan, työterveyshuoltoon ja päivähoitoon - sekä enemmän palkkaa ja enemmän rahaa tuotteiden ostoon. Kotoperäinen kulutus myös kasvattaisi kansantalouksia, kun suuri osa varallisuudesta kiertäisi, eikä karkaisi maiden ulkopuolelle tai pienen kansallisen eliitin käsiin.

Maailmassa olisi upporikkaita jonkun verran vähemmän, mutta rutiköyhiä huomattavasti vähemmän.

Eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten työntekijöiden ei tarvitsisi jatkuvasti pelätä lomautuksia, sillä jatkuva saneeraaminen olisi kovimman globaalin kilpailun lakatessa taloudellisesti järjetöntä. Yritysten ei kannattaisi siirtää tuotantolaitoksia pois Euroopasta tai Yhdysvalloista. Kilpailukyvyttömiä yrityksiä olisi vähemmän ja valtavia yritystukia ei tarvitsisi maksaa. Yritykset olisivat myös pienempiä, sillä muiden kuin suurten poikkikansallisten yritysten toimintamahdollisuudet paranisivat. Ihmisiä ei myöskään tarvitsisi irtisanoa ja taas kohta etsiä pätkätöihin. Kallis irtisanomisrahojen maksaminen ja jatkuva rekrytoimisprosessi jäisi yrityksiltä pois.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa taloutta on verokevennyksin yritetty kasvattaa ainoastaan rikkaimman väestönosan kulutukseen panostamalla. Kuitenkin kuluttajien määrässä on isompi kasvun potentiaali kuin laadussa. Myös globaalisti kannattaisi panostaa määrän komponenttiin. Työntekijöille maksettu kunnon palkka tulee yrityksille lopulta takaisin. Järjestäytynyt ammattiyhdistysliike on ollut historiallisesti yksi tehokkaimpia köyhyyden lievittäjiä sekä yhteiskunnallisen hyvinvoinnin ja yhteiskuntarauhan tae - joka taas on hyvä toimintaedellytys mille tahansa yritykselle.

Maailmanlaajuinen yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kasvu olisi hyvä lähtökohta myös väkivaltaisten liikkeiden, kuten terrorismin, kasvualustan kitkemiselle Lisäksi ihmisoikeustilanne sellaisissa maissa kuin Guatemalassa ja Kolumbiassa paranisi, kun maiden ammattiyhdistysliike saisi massiivista kansainvälistä tukea. Tällä hetkellä ammattiyhdistysliikkeen aktiivijäsenyys on esimerkiksi Kolumbiassa vaarallisempaa kuin vasemmistosissinä toimiminen.

Kehitysyhteistyörahojen massiivinen suuntaaminen ammattiyhdistysliikkeille on kenties utopiaa, mutta miksei koettaa. Häviäjiä kun olisi kovin vähän, mutta voittajia sitäkin enemmän.


Valt. tri Jussi Pakkasvirta on poliittisen historian dosentti ja Latinalaisen Amerikan tutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.


Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä eivätkä edusta Kepan virallisia näkemyksiä.