Vieraskolumni

Kehitysyhteistyö on vaihe, josta pääsee yli

Perhetuttuni piti kehitysyhteistyötä huonona uravalintana. En ole kuitenkaan katunut, sillä olen päässyt omin silmin todistamaan saavutuksia, joista voimme olla ylpeitä.
Upu Leppänen
20.3.2017

"Kehitysyhteistyö on vaihe, josta pääsee yli."

Näin eräs huolestunut perhetuttu kommentoi tuoretta uravalintaani lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Miksi panostaa haastavaan uraan, jonka kestävyys on osin omasta kiinnostuksesta ja sen ailahtelevuudesta kiinni? Maailman parantaminen sopii länsimaisen yliopiston käytäväkeskusteluihin, mutta entä sen jälkeen?

Oma, alkuperäinen motivaationi löytyy muistoistani. On asioita, joita en voi unohtaa.

Vietin merkittävän osan lapsuudestani Aasiassa. En unohda sitä äärimmäistä köyhyyttä, jonka näin. En unohda kaduilla kerjääviä lapsia. Etenkään heitä, jotka kohtasin itse lapsena ja jotka olen kohdannut nyt äitinä. 

Päätin yrittää tehdä maailman epätasa-arvolle jotain, edes omalla pienellä tavallani.

Ensimmäinen askel oli Kepan vapaaehtoisohjelma, jonka kautta lähdin nuorena yliopisto-opiskelijana puoleksi vuodeksi Malesiaan lasten turvakotiin vapaaehtoistöihin. Vajaa kaksikymmentä vuotta myöhemmin olen edelleen samalla polulla, järjestötöissä Aasiassa.

* * * 

Oli henkilökohtainen motivaatio mikä tahansa, kehitysyhteistyön, yhdessä kehittämisen ja tekemisen, merkitys säilyy.

Aina tämä ei ole helppoa, päinvastoin. Kehitysyhteistyömäärärahojen leikkauksen, Brexitin ja Trumpin aikakaudella kansainvälinen yhteistyö on muuttunut huomattavasti haasteellisemmaksi. On asioita, jotka tekisi mieli unohtaa. Tai tarjota niistä vaihtoehtoisia totuuksia.

Et voi kirjoittaa oopiumsodista, eräs hongkongilainen tuttavani sanoi minulle vuosi sitten yhteisen kirjoitusprojektin puolivälissä. Kun kysyin, miksi hän oli niin tyytymätön kirjoittamaani artikkeliin, tuttavani vastasi, että oopiumsodat ovat edelleen liian kivuliaita muistoja. Ensimmäisen oopiumsodan päättymisestä on kulunut tänä vuonna 175 vuotta ja toisestakin on jo 157 vuotta. Silti sodat ovat yhä liian arkaluontoisia käsiteltäväksi.

Kymmenen vuotta aiemmin luin intialaisystäväni blogikirjoitusta, jossa hän kertoi lapsuusvuosistaan Suomessa. Muistot eivät olleet vain positiivisia. Hän kertoi kohdanneensa niin paljon vihapuhetta ulkomaalaistaustansa takia, että hänellä oli pelonsekaisia muistoja jopa päivittäisistä koulumatkoista. Järkytyin lukiessani hänen blogiaan, sillä hän ei ollut koskaan kertonut vaikeista kokemuksistaan minulle suoraan.

* * *

Palattuani vuodenvaihteessa Suomeen kymmenen Aasian työvuoden jälkeen, olen nyt saanut Suomesta paljon positiivisemman kuvan kuin mikä on välittynyt suomalaismedian kautta ulkomaille.

Hehkutettuani näitä itseäni yllättäneitä havaintoja helsinkiläisystävälleni, hän huomautti, että kokemukseni pohjautui vaaleaan ihooni. Tilanne tuntuisi aivan erilaiselta, jos näyttäisin ulkomaalaiselta.

Kaikki nämä keskustelut ovat pysäyttäneet minut ajattelemaan henkilökohtaista ja kollektiivista kokemusta ja muistia.

Kyse taitaa loppujen lopuksi olla siitä, mitä muistoilleen tekee. Omasta kokemuksesta puhuminen auttaa ja rohkaisee muita.

Siksi en itsekään halua vaieta siitä ensimmäisestä kerrasta, kun näin korttelin pituisen leipäjonon omassa kotikaupungissani Helsingissä.

* * *

"Satavuotiaalla Suomella on paljon ylpeyden aihetta."

Kehitys ei ole yksi lineaarinen polku, jossa rahoitus, informaatio ja osaaminen kulkevat yksisuuntaisesti lahjoittajalta saajalle. Se on pysähtymistä toisen arkeen, kuuntelua, keskustelua ja molemminpuolista auttamista ja oppimista.

Kun uutinen Suomen kehitysyhteistyöleikkauksista kantautui Aasiaan vajaa kaksi vuotta sitten, hongkongilaisen kumppanuusjärjestön työntekijät kysyivät, miten he voisivat auttaa suomalaisia kansalaisjärjestöjä. Tämä avuntarjous tuntui pysäyttävältä. Paikalliset työtoverimme olivat aidosti huolissaan tilanteestamme.

Hiljattain eräs kiinalainen erityiskoulu pyysi suomalaisjärjestöltä apua. Koulun rehtori kertoi, että he eivät tarvitse rahaa vaan apua verkostoitumiseen. Koulurakennus on valmistunut, oppilaat ja opettajat ovat jo paikalla, ja kiinalaiskunta on sitoutunut maksamaan kouluvuoden kustannukset. Kaikki osapuolet ovat motivoituneita tekemään koulusta Kiinan parhaimman erityiskoulun. He olivat kuulleet, että Suomessa on maailman paras koulujärjestelmä ja ottivat yhteyttä.

Maailmanparantamisen alkuinnostukseni jälkeen juuri tällaiset esimerkit ovat ylläpitäneet motivaatiotani kehitysyhteistyöhön.

* * *

Vaikka myös haasteita on jäljellä, satavuotiaalla Suomella on paljon ylpeyden aihetta, ja maastamme voi puhua ilolla ulkomailla,

Olen nähnyt työmme tuloksia omin silmin.

Malesiassa heitteille joutunut katulapsi pääsi turvalliseen kotiin. Hongkongissa köyhä myanmarilainen opiskelija pääsi aloittamaan opintonsa suomalaisen stipendin avulla. Kiinassa kuulovammainen lapsi pääsi viimein kouluun. Hongkongilainen sosiaalityöntekijä pääsi kahden viikon työvaihtoon Suomeen. Opettajaksi opiskeleva suomalainen pääsi harjoitteluun Kiinaan.

Pieniä ja suuria inhimillisiä onnistumisia, joiden tuomaan iloon on helppo yhtyä.