Vieraskolumni

Kehitysrahoitus – ja parhaan urheilijan löytämisen vaikeus

Täydellisten investointien vaatiminen lopettaa hyvien investointien tekemisen, kirjoittaa Finnfundin Tapio Wallenius.
Tapio Wallenius
24.11.2015

Jessica Ennis-Hill on brittiläinen seitsenottelija, joka voitti naisten ottelun kultaa Lontoon olympialaissa vuonna 2012 ja maailmanmestaruuskisoissa Pekingissä viime kesänä. Ennis-Hill on maansa arvostetuimpia urheilijoita. Seitsenottelu lajina on haastava ja monipuolinen. Kisan voittaa se, joka viimeisen lajin jälkeen on haalinut kaikista lajeista yhteensä eniten pisteitä — olematta välttämättä yhdessäkään paras.

Tarvitaan monilahjakkuutta, ei erityisosaamista, sillä eri lajeissa vaadittavat ominaisuudet ovat toisilleen vastakkaisia. Esimerkiksi hyvän kuulantyöntäjän ruumiinrakenne ja lihaksisto eivät tuo etua korkeushypyssä tai 800 metrin juoksussa.

Mutta mitä Ennis-Hillillä ja seitsenottelulla on tekemistä kehitysrahoituksen kanssa?

Juha Sipilän hallituksen ohjelman ja varsinkin sen vuotta 2016 budjettiesityksen julkistamisen jälkeen Finnfund, Suomen pääosin valtio-omisteinen kehitysrahoituslaitos, on saanut enemmän julkisuutta, enimmäkseen kriittistä, kuin koko aiemman 30-vuotisen historiansa aikana. Finnfund rahoittaa yksityisten yritysten investointeja kehitysmaissa.

Rahoituksen kriteereinä ovat myönteiset kehitysvaikutukset, vastuullisuus ja kannattavuus. Vuoden 2016 valtion tulo- ja menoarvioesitykseen sisältyy Finnfundin pääomittaminen 130 miljoonalla eurolla. Siinä esitetään myös muun muassa kehityshankkeita ja globaalikasvatusta tekevien kansalaisjärjestöjen rahoituksen huomattavaa leikkausta. Monet järjestöt ovat kohdistaneet tyrmistyksensä Finnfundiin: varojen siirto köyhiltä yrityksille, veroparatiisikytköksiä, oman onnensa nojaan jääviä kehitysmaiden lapsia...

* * *

Finnfundin rahoittamat yritykset työllistävät kehitysmaissa tuhansia ihmisiä ja maksavat toimintamaansa julkiselle sektorille huomattavat määrät veroja ja muita maksuja. Työpaikat ja niistä saadut tulot poistavat köyhyyttä suoraan ja tehokkaasti — kannattava yrityssektori on talouskasvun välttämätön edellytys. Työ myös antaa tekijälleen mahdollisuuden jatkaa elämää omassa kotimaassa — paine lähteä ulkomaille pienenee. Verotuloilla kehitysmaiden hallitukset kykenevät itse, ilman rikkaiden maiden tukea tarjoamaan kansalaisilleen terveys-, sosiaali- ja koulutuspalveluja. Apuriippuvuus vähenee.

Rahoittamiltaan yrityksiltä Finnfund vaatii vastuullisuutta ja sitoutumista kansainvälisiin ympäristö- ja sosiaaliasioiden standardeihin. Finnfundin kaltaisen kehitysrahoittajan ydintoimintaan kuuluu seurata ja ohjata asiakkaitaan parannuksiin näissä kysymyksissä. Mikäli rahoitetun investoinnin takana on suomalainen yritys, on se tosin usein kansainvälisesti verrattuna muutenkin varsin vastuullinen, maamme sääntöjä kunnioittavan perinteen ansiosta.

Tämä ei kuitenkaan riitä Finnfundia kritisoineille järjestöille. Niillä on kullakin agendansa edistettävänään: yhdellä naisten oikeudet, toisella oikeudenmukainen verotus ja avoimuus, kolmannella ilmasto... Järjestöissä työskentelee ammattitaitoisia, asialleen omistautuneita ihmisiä, joilla on vahva palo tehdä maailmasta oikeudenmukaisempi ja parempi. Järjestöillä on myös oma julkisuuskuvansa, vaikutusvaltansa ja rahoituksensa turvattavanaan.

* * *

Kun yksittäiset vaatimukset niputetaan yhteen, pitäisi Finnfundin rahoittaman yrityksen olla kaikissa lajeissa paras. Alihankintaketjun jokaisen lenkin tulisi toimia täydellisen vastuullisesti ja läpinäkyvästi, aina viimeiseen paikallisen pienviljelijän tai työntekijän savimajaan asti. Kaiken tiedon pitäisi olla näkyvissä ja julkista, miten paljon aikaa, energiaa ja kustannuksia sen hankkimiseen sitten tarvitaankin. Tietojen hankinnassa ja julkistamisessa tulisi käyttää järjestöjen oikeiksi katsomia menetelmiä ja välineitä, muut eivät kelpaa.

Lopputuloksena on malliesimerkki osaoptimoinnista: yksittäisten, ajoittain toisilleen vastakkaisten tavoitteiden osalta pitäisi saada rasti ruutuun, kokonaisvaikutuksesta ei ole kiinnostunut kukaan.

Seitsenottelun tapauksessa tämä tarkoittaa, että kuulantyöntäjien mielestä kisoihin olisi pitänyt lähettää maan paras kuulamörssäri. Pikajuoksupiirit olisivat painottaneet nopeutta, pituushypyn lajijohto olisi vaatinut pitkäjalkaisimman ja kimmoisimman urheilijan valintaa, ja niin edelleen. Tulokseksi olisi todennäköisesti tullut loistava voitto spesialistin omimmassa lajissa, pettymys muissa ja jumbosija kokonaiskisassa.

* * *

Jotain on kehityksen ja kehitysmaiden todellisuuden ymmärtämisessä pahasti vialla, jos kokonaisuus hukkuu ja kehitysmaihin investoivasta yrityksestä halutaan tehdä alusta ja väline kaikkien yksittäisten vääryyksien korjaamiselle kerralla.

Kehitysmaat kehittyvät asteittain, suhteellisten parannusten kautta. Finnfundin tehtävänä on mobilisoida yksityistä pääomaa palvelemaan tätä muutosta. Mobilisointi edellyttää, että yrityksillä on edes jonkinlainen motiivi lähteä mukaan — ne eivät oman sijoitusosuutensa osalta ole tuen saajia, vaan rahoittajia.

Täydellisten investointien vaatiminen lopettaa hyvien investointien tekemisen. Kustannukset ja byrokratia kasvavat — miksi yritys investoisi vaikeaan maahan ja markkinaan, kun kannattavia ja helpompia rahoituskohteita löytyy muualtakin? Lopputuloksena kehitysmaat jäävät vaille investointeja, jotka suhteessa kansainväliseen keskivertoon olisivat erittäin vastuullisia ja kestäviä. Monen Afrikan maan kohdalla ongelmana ei ole niissä toimivien suomalaisyritysten vastuullisuus, vaan se, että yrityksiä ei ole.

Osaoptimoinnin logiikalla Jessica Ennis-Hill olisi osallistunut Lontoon ja Pekingin kisoihin kotisohvaltaan, TV:n kautta. Britannialta olisi jäänyt paras seitsenottelija lähettämättä ja kultamitali saamatta. Olisi hölmöä ja ennen kaikkea väärin riistää vastaavalla tavalla köyhiltä mailta niiden mahdollisuuksia kestävään kehitykseen.

Kirjoittaja on Finnfundin toimitusjohtaja Jaakko Kangasniemen neuvonantaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.