Vieraskolumni

Kehitysavusta mahdollisuuksien avaamiseen

Ehkei sanaa "kehitys" kannata heittää romukoppaan, vaikka jotkut puheet Kepan Kehityspoliittisessa päivässä näinkin voisi ymmärtää.
Markku Kuisma
28.10.2013

Sanat ovat hankalia. "Kehityksellä" on monta sisältöä. Monesti sillä tarkoitetaan vain väestön rahatulojen huomattavaa kasvua, mutta tällaisella "kehityksellä" voi olla ruma kääntöpuolensa. Ei läheskään aina, mutta silti liian usein se tarkoittaa rikkaiden yletöntä rikastumista, köyhien olojen heikentymistä, ihmisoikeuksien polkemista, ympäristön tolkutonta saastumista ja yleistä turvattomuutta.

Kepan kehityspoliittisessa päivässä 23. lokakuuta kehotettiin unohtamaan apuajattelu ja koko kehitys-termi.

Ehkei koko sanaa tarvitse heittää romukoppaan, eivätkä puhujat tätä varmaan tarkoittaneetkaan. Nämä asiat eivät ole sanoista kiinni, mutta sitä enemmän sanoihin tiivistyvistä ajattelutavoista. Ne puolestaan ohjaavat tekoja.

Kepan päivässä aiheesta puhunut Roberto Bissio ei tarkoittanut, ettei taloudellista kasvua ole syytä edistää. Mutta talouskasvu ei yksin riitä, sen täytyy yhdistyä aina ympäristön ja koko yhteiskunnan kestävään kehitykseen.

Bission ajatus on tavallaan itsestäänselvyys. Mutta reaalimaailmassa se on ikävä kyllä vielä kaukana siitä. Siksi asiaan on aina palattava ja samasta syystä on tarpeen pohtia, mitä "kehitys" oikeasti pitää sisällään.

***

"Kehitys" ei esimerkiksi aina tarkoita vain markkinoiden vapauttamista.

Sitäkin se voi tarkoittaa. Globaalit muutokset näissä suhteissa voivat otollisissa asetelmissa tehdä myös sosiaalisesti ja ekologisesti myönteisen kehityksen puolesta paljon enemmän kuin monet hyvää tarkoittavat, ylhäältä ohjatut apuhankkeet, joita liian usein haittaa "kannettu vesi ei kaivossa pysy" -syndrooma.

Markkinoiden vapauttamisen kaikkivoipaa siunauksellisuutta vähintäänkin häiritsee se, että liberalisointi liian usein etenee aika lailla symmetrisesti maailman valtasuhteita myötäillen – ja samalla hyvin epäsymmetrisesti maiden ja kansojen kehitystarpeita ajatellen.

Köyhien ja voimattomien odotetaan avaavan markkinansa ja luonnonvaransa kansainväliselle kilpailulle. Sen sijaan vauraat ja voimakkaat pitävät luonnollisena oikeutenaan suojella itselleen arvokkaita asioita – ihan samaan tapaan kuin rikkaat ovat läpi ihmiskunnan historian pitäneet köyhien verottamista ja omaa verovapauttaan luontaisena erioikeutenaan. Sitä vastaan on rikottu menestyksellisimmin Pohjoismaissa, eikä yhtään hullummin kehityspoliittisin tuloksin!

Bissio otti tästä ilmiöstä esimerkiksi Intian ruokaohjelman, johon sisältyy kiistaton protektionistinen elementti: pienviljelijöille määrätyt takuuhinnat, joiden arvellaan kannustavan tuotantoa kasvuun.

Kuvaan kuuluu, että Yhdysvallat ja EU protestoivat Intian ruokaohjelmaa kansainvälisen kaupan vapautuksen vastaisena – samalla kun molemmat valtablokit pitävät naama itsetyytyväisillä peruslukemilla kiinni oman maataloutensa suojelutoimista.

Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon! Näin kai USA ja EU haluavat viestittää.

***

Kaikille edes muutaman sadan vuoden verran kansainvälistä taloushistoriaa tutkineille Intia-esimerkin ilmentämä asetelma on äärimmäisen tuttu. Kehitys (ja nyt siis tarkoittamassa taloudellis-teollista kasvua) on aina edellyttänyt yhdistelmää, jossa mukana on sekä valtiollis-kansallista protektionismia että sopivassa vaiheessa avautuvia isoja markkinoita.

Modernin maailman edelläkävijä Britannia on tästä paras esimerkki. Ei Britannian kehitys ollut pelkästään 1800-luvun Lontoo-vetoisen vapaakaupan ansiota. Sitä edelsi vaihe, jonka kuluessa britit loivat teollisen ja teknologisen etumatkansa valtiollisen tullisuojelun ja maailman meriä hallinneen sotalaivastonsa turvaamina.

Resepti tulevaisuuteen ei silti ole, että talouskehitykseen pyrkivien maiden on Britannian mallia mukaillen hankittava omat iskukykyiset sotalaivastonsa.

Sen sijaan myönteiselle kehitykselle on annettava mahdollisuus, ja nimenomaan niin kuin Roberto Bission Intia-esimerkissä: Ei ylhäältä holhoavan apuna, vaan ihmisten omalle luontaiselle aktiivisuudelle ja yritteliäisyydelle etenemisväylää avaten.

Joskus se voi tarkoittaa määrätietoisen protektionismin ja tehokkaan markkinamekanismin yhteen sulauttavaa soveltamista. Tämmöinen linja on toki kaukana valtavirran suosimasta markkinaliberalismista. Mutta ei kai tuo haitanne.

Ei siis ensisijaisesti kehitysapua, vaan mahdollisuuksia omatoimiseen kehitykseen.

Sama perusajatus muuten sopii harvinaisen hyvin myös kotimaisiin köyhyys- ja syrjäytymisongelmiimme: ei toimeentulotukea, vaan mahdollisuuksia työhön ja yrittämiseen omaa yhteisöä ja koko maailmaa paremmaksi rakentaen.

Kirjoittaja on Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.