Vieraskolumni

Kehitysavun konkurssi

Miksi Matti Pulkkisen romaanihenkilön täytyy mennä juuri Afrikkaan kuolemaan?
Olli Löytty
30.4.2013

1980-luvulla kohkattiin jatkuvasti ilmiöstä nimeltä postmoderni. Mikä ikinä osoittikaan jonkinlaisia hajoamisen merkkejä, nimettiin se heti oireeksi maailman postmodernisoitumisesta. Jos jokin ei ollut eheää, kiinteää ja kokonaista, se oli postmodernia. Suuret kertomukset tyhjenivät, historia loppui ja taide alkoi viitata vain itseensä.

Koska kehityskin julistettiin vanhentuneeksi, tarpeettomaksi käsitteeksi, oli vaikea kuvitella, mihin suuntaan edettäisiin. Mitä tulee postmodernin jälkeen?

1990-luvulla maailmanselitysten ykköspaikan vei globalisaatio. Kun kulttuurinen perusta oli postmodernin myötä todettu pysyvästi huteraksi, kulttuurien alituinen liike ja sekoittuminen alkoi näyttää normaalitilalta. Itseensä käpertyneen postmodernin jälkeen tuli joka suuntaan avautuva maailmanmaisema.

***

Vuonna 1985 ilmestynyt Matti Pulkkisen "Romaanihenkilön kuolema" oli monessa mielessä aikakautensa tuote, mutta jokin kirjassa enteili jo tulevaa. Kirjallisuusväki oli romaanista tohkeissaan, sillä siinä toteutetaan monia postmodernin taiteen ideoita. Kirjan nimi jo vihjaa, että perinteisestä tarinasta ei ole kyse. Lukija ei voikaan tietää, mikä kirjassa on tarkoitettu fiktioksi, mikä faktaksi — tai onko sillä edes väliä.

Siellä täällä tuossa romaania esittävässä muodottomassa tekstimöhkäleessä on aforismin kaltaisia kiteytyksiä, jotka näyttäisivät selittävän kirjan sisällöllisiä ja rakenteellisia ratkaisuja:

"Tee kieli oudoksi. Kirjoita kylmä kirja. Tämän maailman veroinen."

Sen lisäksi, että Pulkkisen romaanissa murretaan monia kaunokirjallisia konventioita, siinä kritisoidaan kehitysapua: sen perusideaa ja käytännön sovelluksia Afrikassa. Vaikka kriittinen kärki suuntautuu nimenomaan eurooppalaisten yrityksiin muuttaa Afrikkaa erilaisten kehitysoptimististen projektien avulla, kirjassa kuvataan myös afrikkalaisten osaamattomuutta ja saamattomuutta — jopa siinä määrin ja sellaiseen sävyyn, että teosta syytettiin rasismista.

Teoksen vastaanotto olikin huomattavan kaksijakoista. Kun kirjallisuuskriitikot kehuivat teoksen vallankumouksellista muotoa, toiset kritisoivat teoksen poliittista sisältöä, kuten kehitysavun arvostelua.

Vaikka Romaanihenkilön kuolema nimeää itsensä kirjalliseksi konkurssiksi, sillä on itseoikeutettu paikkansa kirjallisuushistoriassa, jossa se on miltei yksinään saanut edustaa suomalaisen kirjallisen evoluution postmodernia vaihetta. Kehitysapuajattelun konkurssia kuvatessaan se oli kuitenkin niin sanotusti aikaansa edellä.

***

Minulla on Pulkkisen romaaniin aivan erityinen henkilökohtainen suhde, sillä muutin kirjan ilmestymisen aikoihin muutamaksi vuodeksi Tansaniaan ja tutustuin siellä joihinkin niistä ihmisistä, joita Pulkkinen oli omilla materiaalinhankintamatkoillaan tavannut ja jotka myös mainitaan omalla nimellään kirjassa. Erään lähetystyöntekijän muistan harmitelleen Pulkkisen hänestä antamaa pyhimysmäistä kuvaa.

Koska luin Pulkkisen romaanin niin nuorena — olin silloin 19-vuotias — en osaa oikein eritellä, millä tavoin todellisuus vaikutti mielipiteisiini kirjasta tai kirja mielipiteisiini todellisuudesta. Nyt kun luen sitä liki 30 vuotta vanhempana, huomaan nyökytteleväni Pulkkisen kuvauksille suomalaisista Afrikassa. Tuollaista se tosiaan oli. Ainakin osittain. Ainakin joskus.

Totta oli se, että jaloista päämääristään huolimatta kehitysavulla oli käytännössä paljon ei-toivottuja vaikutuksia. Monet suomalaisten kehitysuskoa uhkuneet suunnitelmat keräävät ruostetta Afrikan metsissä ja savanneilla. Totta oli sekin, että Afrikassa työskentelevien suomalaisten asenteissa Afrikkaa ja afrikkalaisia kohtaan oli helppoa havaita niin inhaa rasismia kuin ähmätöntä romantisoimistakin. Molempiin suhtautumistapoihin oli sisäänrakennettu aimo annos ylemmyydentunnetta.

Romaanihenkilön kuolemassa suomalaisia kehitysapuihmisiä on kahdenlaisia. Realisteiksi kutsuivat itseään ne, jotka selittivät Afrikan ongelmia ihmisten laiskuudella. Idealisteiksi he nimittivät niitä, joiden mielestä ongelmat voi aina palauttaa kulttuurieroihin. Idealistien silmissä nämä "realistit" olivat rasisteja.

Kirjan perusteella idealismi Afrikassa on koko lailla katteetonta, ja romaanihenkilö nimeltä "Matti Pulkkinen" alkaa pikku hiljaa ymmärtää "realisteja".

Vaikka Afrikkaa kuvaava osuus on romaanissa kirjoitettu realistisen matkakertomuksen tapaan, Romaanihenkilön kuolemaa täytyy kuitenkin arvioida taideteoksena: sen sanoma ei ole yhtä kuin päähenkilön mielipide maailmasta (vaikka päähenkilöllä on sama nimi kuin kirjailijalla). Tulkinnassa on otettava huomioon myös muoto, se miten romaani on pantu kokoon. Miksi se on sellainen kuin se on? Mikä on sen suhde länsimaisen kirjallisuuden traditioon? Miksi romaanihenkilön täytyy mennä juuri Afrikkaan kuolemaan?

Kokonaisuutena Pulkkisen romaani tekee sen, mitä kirjallisuus parhaimmillaan tekee eli vinksauttaa todellisuuden sijoiltaan, ja silloin se voi väläyttää lukijalleen jotakin uutta siitä, mitä me kielen vangit kutsumme totuudeksi.

Olli Löytty on kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.