Vieraskolumni

Kehitysapua pitää kritisoida — vaan ei lakkauttaa

Tutkijat kritisoivat kehitysyhteistyötä — se on meidän työtämme. Kritiikin tavoite on kuitenkin sama kuin avun puolustajien: oikeudenmukaisempi maailma.
Eija Ranta
17.12.2015

Kehitysyhteistyömäärärahojen leikkaukset ovat pakottaneet kehitysmaatutkijat pohtimaan, onko kritiikkimme apua kohtaan edistänyt leikkauksia. Haluaisin ajatella, ettei niin ole. Se ei kuitenkaan pitäisi paikkaansa.

Kehitysmaatutkimuksen emeritusprofessori Juhani Koponen on jo pitkään ruotinut tutkimuksissaan Suomen avun ongelmia. Moni kehitysyhteistyön vastustaja on hurrannut niille. Suurlähettiläs Matti Kääriäisen pamfletti kuitenkin lakaisi jalat tutkijoidenkin alta. Apukriittiset huomiot löysivät tiensä poliittisiin puheisiin ja päätöksiin ajankohdassa, joka oli sille muutenkin ideologisesti otollinen.

Akateemisen apukritiikin seuraus ei kuitenkaan tulisi olla avun alasajo. Sen tulisi olla parempi ymmärrys avusta, ja sitä kautta parempi apu.

* * *

Moni poliittiseen keskusteluun nousseista apukriittisistä huomioista on erittäin tärkeä globaalin oikeudenmukaisuuden kannalta. Käyn tässä läpi niistä muutamia.

Kritiikki I: Kehitysapu muodostaa häviävän pienen osan maailman rahavirroista. Tarvitaan rakenteellisia muutoksia maailmantaloudessa, oikeudenmukaista kauppaa ja tasavertaista kansainvälistä päätöksentekoa.

Tämä on suora lainaus omalta luennoltani kehitysmaatutkimuksen johdantokurssilla Helsingin yliopistolla. Ajatus tulee esiin myös Kääriäisen kirjassa, ja sitä korosti myös eräs kehitysyhteistyötä vastustanut perussuomalaisten kansanedustaja paneelikeskustelussa, johon osallistuin viime keväänä. Tämän huomion siirtyminen poliittiseen keskusteluun tuottaisi itselleni suurta iloa, ellei huomiosta olisi vedetty itselleni täysin vieraita, tarkoitushakuisia johtopäätöksiä.

Kritiikissä kyse on asioiden laittamisesta mittakaavaan. Se estää sitä, että kehitysyhteistyöltä vaaditaan mahdottomia. Kritiikin tarkoitus ei ole osoittaa, että jokin laajan kokonaisuuden osa-alueista – kuten kehitysyhteistyö – olisi turha.

Johtopäätös ei siis tulisi olla se, että apua on vähennettävä. Päinvastoin, avun lisäksi tulisi puuttua veroparatiiseihin, laittomaan pääomapakoon kehitysmaista ja muihin maailmantalouden eriarvoistavia rakenteita ylläpitäviin tekijöihin. Apu on yksi osa laajaa kokonaisuutta.

* * *

Kritiikki II: Avun nimissä maailman rikkaimmat instituutiot, maat ja järjestöt ajavat omia taloudellisia, sotilaallisia, poliittisia, uskonnollisia ja muita vastaavia etujaan. Sen sijaan, että apu vähentäisi köyhyyttä, se hyödyttää avunantajia itseään.

Tämän kritiikin tarkoitus on osoittaa, että kehitysyhteistyössä, kuten kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä, vallitsee monia intressejä ja tarkoitusperiä. Kritiikki murtaa mustavalkoista jakoa laupiaiden hyväntekijöiden ja pahojen gepardihattujen välillä. Se myös muistuttaa, ettei kehitysyhteistyön laihat tulokset ole aina – tai useinkaan – etelän ihmisten ja yhteiskuntien syytä. Ei kannata ihmetellä, miksei köyhyys vähene, jos kehitysyhteistyön päätavoite onkin ollut vaikkapa suomalaisen vientiteollisuuden edistäminen.

Tähänkään ratkaisu ei ole avun lopettaminen. Silloin jäljelle jäisi ainoastaan oman edun tavoittelu. Sen sijaan kehitysyhteistyön motiivit tulee tehdä läpinäkyviksi. Kehitysyhteistyön tulee edistää kehitysmaiden asemaa – tietenkin.

* * *

Kritiikki III: Apu passivoi poliittiset muutokset ja ylläpitää korruptoituneita gepardihattueliittejä.

Tutkimukseni kenialaisten nuorten poliittisesta osallistumisesta osoittaa, että kehitysyhteistyö toimii kahdensuuntaisesti. Kehitysmaahallitusten kautta kulkeva apu, joka tulee kansainvälisiltä instituutioilta tai Suomen kaltaisilta valtioilta, pönkittää usein valtaapitävien asemaa. Etnisesti monimuotoisissa maissa se voi myös korostaa tietyn etnisen ryhmän etuoikeuksia. Väite pitää siis paikkaansa. Kritiikki on sanottava ääneen. Muuten muutosta ei tapahdu.

Samaan aikaan monet kansainväliset instituutiot, valtiot ja kansalaisjärjestöt kuitenkin tukevat myös niitä, jotka ajattelevat ja toimivat toisin. Maissa, joissa yhteiskunnan moniäänisyyttä ja hallitusten vastaista demokraattistakin kritiikkiä yritetään vaientaa, on ulkomaisten toimijoiden läsnäolo välttämätöntä.

Apu ei siis ole yksi yhtenäinen monoliitti. Se toimii monilla eri tavoilla.

Täten vastaus tähänkään kritiikkiin ei ole kehitysyhteistyön lakkauttaminen. Se nimenomaan edistäisi gepardihattujen pysymistä vallassa.

Tarvitaan muutoksia kehitysyhteistyön sisältöön: ketä tuetaan, miten ja miksi? Kehitys on yhteiskunnallista muutosta, ja muutos syntyy politiikasta. Avun ja politiikan välinen suhde tarvitsee läpinäkyvyyttä.

* * *

Tutkimuksessa apua tarkastellaan esimerkiksi siltä kannalta toimiiko apu, miten se toimii ja miten se voisi toimia paremmin. Apua tarkastellaan monesta kulmasta ja monien eri teorioiden valossa. Tutkimus tarjoaa moninaisia – ja keskenään erilaisia – teoreettisia ja käsitteellisiä välineitä sekä tulkintamahdollisuuksia.

Yhteisenä tarkoituksena on kuitenkin luoda laajaa ymmärrystä yhteiskunnallisista muutosprosesseista sekä kehityksen ajatuksen ja kehitysinstrumenttien roolista tässä kokonaisuudessa.

Kun yhteiskunnan, kulttuurin ja talouden – ja kehitysyhteistyön – logiikoita ymmärtää, niitä voi muuttaa. Kritiikkiä ei siis esitetä vain kritiikin vuoksi. Ymmärrys mahdollistaa muutoksen. Tässä avun puolustajien ja apukriittisten tutkijoiden polut kohtaavat. Tavoite on yhteinen: globaalin oikeudenmukaisuuden saavuttaminen.

* * *

Koko kehitystutkimuksen kenttä on nyt kehitysyhteistyön lailla leikkurin alla. Suomen Akatemian kehitystutkimuksen määrärahat ovat jäissä. Ulkoministeriön tilaustutkimukset lopetettiin jo aiemmin. Tutkimukselta vaaditaan entistä voimakkaammin sitä, että sen tulee hyödyttää poliittista päätöksentekoa ja suomalaisen yhteiskunnan tarpeita.

Kun kriittinen tutkimus tapetaan ja kansalaisjärjestöjä ruoskitaan yhä kuuliaisimmiksi, meidän pitää oikeasti huolestua. Kriittiset äänet pyritään vaientamaan. Vastavoimat katoavat ja tosiasiallisen demokratian tila kapenee.

Valjastiko nykyhallitus apuritiikin tarkoitushakuisesti osaksi kehitysyhteistyön vastustamista? Kyllä, ehdottomasti. Ovatko tutkijat syypäitä tähän? Eivät. Jo sosiologi C. Wright Mills kirjoitti kauan aikaa sitten, että "jokainen yhteiskunnan tutkimukselle omistautunut ja tuloksiaan julkaiseva tutkija toimii tavalla, jota voidaan arvioida moraalisesti ja yleensä myös poliittisesti, haluaa hän sitä tai ei, on hän siitä tietoinen tai ei".

En siis aio lopettaa avun kritisoimista siitä pelosta, että poliitikot tulkitsevat sanomisiani tietoisesti väärin. Aion kuitenkin selittää tästä lähtien huolellisemmin, miksi sekä kehitysyhteistyötä että apukritiikkiä tarvitaan, millaisilla erilaisilla tavoilla mitäkin kritiikkiä voi tulkita ja millaisia poliittisia johtopäätöksiä niistä voi vetää.

Se on tutkijan vastuu.

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja tutkija Helsingin yliopistossa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.