Vieraskolumni

Kehityksen PHBS-vaihe

Afrikassa on käsillä uusi vaihe, jota leimaa ennenkokemattoman ison pyörän pyöriminen.
Ville Luukkanen
29.10.2012

Tanganyika-järven seutu on paradoksi. Afrikan ytimenä se kuuluu koko ihmiskunnan alkuperäisiin syntyseutuihin. Me olemme kaikki kotoisin sieltä. Toisaalta alue on säilynyt pisimpään modernin maailman ulottumattomissa. Satojen vuosien ajan Tanganyikan ainoa, traaginen vuorovaikutus ulkomaailman kanssa oli tuottaa orjia. Arabialaiset orjakauppiaat tekivät omaakin henkeään ja terveyttään uhanneita tuhansien kilometrien kaappausretkiä Darista jalkapatikassa.

Teitä seuduille ei ollut eikä pitkään aikaan tullut. Ei muinaisina aikoina, ei siirtomaakaudella, ei itsenäisyyden aikana.

Nyt kaikki on kovaa kyytiä muuttumassa. Viime vuonna Tansanian puoleisen Tanganyikan pääkaupungista Kigomasta avattiin, ensi kertaa ihmiskunnan historiassa, suora bussiyhteys Dar es Salaamiin — 2000 kilometriä istumista yhteen suuntaan. Vaikka pakaroita puuduttaa matkan jäljiltä, tavalliselle tansanialaiselle kohtuuhintainen pikavuorobussi on kolmannen asteen yhteys. Lentolippuun ei ole varaa ja useamman vuorokauden köröttely rämällä kiskobussilla ei lyö leiville.

Bussireitin avautumisesta huolimatta järven rantamilla maastoautoillessa voi edelleen kokea vanhan Afrikan seikkailuhenkeä. Karttaan merkittyä tietä ei varsinaisesti ole olemassa. Vuodenajasta riippuen on vain kurainen hetteikkö tai kurttuinen kinttupolku, jonka selvittämisestä kuljettaja kiittää korkeampia voimia ja japanilaista insinööritaitoa. Mutta nämäkin kokemukset ovat katoavaa kansanperinnettä.

***

Kinttupolun päässä, mutkan takana todennäköisesti eteen rävähtää massiivinen tietyömaa. Sata metriä leveä tienpohja halkaisee maiseman silmänkantamattomiin. Kiinalaiset insinöörit kypärät päässä viittilöivät sinne tänne. Kymmenet tiehöylät, puskutraktorit ja kippikuormurit jyristelevät eestaas. Tien poskessa nousevan, miljardeja vuosia ihmisiltä koskemattomana säilyneen kukkulan kylkeen on raapaistu ammottava soramonttu.

Kasanga, Isopa, Mkowe, Chapota, Kinani, Nkundi, Kapapa, Sitalike, Mugewo ja lukemattomat muut kylät verkottuvat ulkomaailmaan kiinteämmin kuin koskaan ennen historiassa. Ennen Kigomaan tai Dariin muutettiin. Nyt siellä voi lähteä käymään.

Niin kuin muillakin ammattikunnilla, myös kehitysavun ammattilaisilla on oma slanginsa: käsitteet ja kirjainlyhenteet, joihin maailma raamitetaan. Ensin oli SAP — rakenteellinen sopeutusohjelma. Sitten tuli PRSP — köyhyyden vähentämisstrategiapaperi (tai prosessi). Sitä seurasi PRBS — köyhyyttä vähentävä budjettituki. Nyt Afrikassa on käsillä kehityksen uusi vaihe. Sitä leimaa ennenkokemattoman ison pyörän pyöriminen. Maan mylläytyminen paikoissa, joihin ihminen ei ole ennen koskenut. Telaketjujen kilinä ja kalina. Uuden vaiheen nimi on PHBS — paska haisee ja balalaikka soi.

Kehityksen PHBS-vaihe ei rajoitu vain Tanganyika-järven ympärille eikä tienrakennukseen. Se pyyhkii yli Afrikan. Paikoissa, jotka vielä muutama vuosi sitten oli tuomittu ikuiseen köyhyyteen ja kurjuuteen, se kirjaimellisesti räjäyttää pankin: esimerkiksi Sambian — entisen toivottoman tapauksen ja nykyisen Afrikan jalkapallomestarin — valtiontulojen arvioidaan kaksinkertaistuvan neljässä vuodessa. 100 prosentin kasvu. Ei bisneksessä, ei bruttokansantuotteessa. Julkisella sektorilla. Ilman apua.

***

Afrikan PHBS-vaiheessa on paljon samoja piirteitä kuin Aasian kehityksessä 1960-luvulta eteenpäin. Kaikki kasvaa, pullataikina pursuaa kulhosta yli. Sekä hyvässä että pahassa. Uusia mahdollisuuksia ja uhkia syntyy yhtä paljon. Riskejä hallitaan onnistuneesti ja vähemmän onnistuneesti. Tulee menestystä, käy hassusti. Vauraus kasvaa, köyhyys kasvaa. Joku voittaa, joku häviää. Niin tai näin, joka tapauksessa on painettava tukka putkella eteenpäin. PHBS-kehityksen tahti on liian kova ja rytmi liian kiivas pysähtymiseen.

PHBS-vaiheesta ei tarvitse pitää, mutta sen olemassaolo on hyväksyttävä, jos haluaa toimia Afrikassa. Samoin se, että me — suomalaiset, eurooppalaiset, ehkä maailma kokonaisuutena — emme kontrolloi mantereen PHBS-kehitystä. Kykenemmekö edes vaikuttamaan sen suuntaan? Siinäpä miljoonan dollarin kysymys.

Ehkä.

Mutta se edellyttää kaiken sievistelyn, hienostelun, pilkunviilamisen ja teoretisoinnin jättämistä narikkaan. Niiden sijaan täytyy vetää haalarit päälle, kumisaappaat jalkaan ja tanssia ripaskaa muun jengin mukana, balalaikan tahtiin. Jos saa rytmistä kiinni, saattaa syntyä saumaa vetää lattialla muutama omakin tanssiliike. Ehkä porukka lähtee niihin mukaan.

Kirjoittaja on kehityspoliittinen sekatyömies, joka on työskennellyt neljällä mantereella järjestöhankkeissa, yksityisellä sektorilla ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Luukkanen asuu nykyään Lusakassa Sambiassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.