Vieraskolumni

Kauppaministerit kiertoon

Max von Bonsdorff
29.10.2001

LUSAKA -- Kuukausi sitten kuuntelin eräässä seminaarissa Sambian kauppa- ja teollisuusministerin Yusuf Badatin näkemyksiä maansa WTO-haasteista. Aihe oli ajankohtainen, koska WTO eli Maailman kauppajärjestö kokoontuu Qatarissa marraskuussa päättämään maailmantalouden pelisäännöistä. Samalla en voinut välttyä muistelemasta niitä lukuisia "enemmän vapaakauppaa kehitysmaille" -kommentteja, joita hänen suomalainen kollegansa Kimmo Sasi on viime vuosina esittänyt. Mieltäni jäi erityisesti vaivaamaan, miten näiden ministerien näkökulmat voivat erota niin paljon toisistaan. Miten heidän välilleen saataisin aikaan todellinen vuoropuhelu?

Kimmo Sasi korostaa vapaakaupan etuja ja WTO:n kehitysmaille tarjoamia mahdollisuuksia. Yusuf Badat puolestaan puhuu WTO-järjestelmän aiheuttamista ongelmista. Badat ei kiellä ulkomaankaupan merkitystä Sambialle - itse asiassa maan köyhyyden vähentämisen strategiakin rakentuu hyvin pitkälle sen varaan. Hän kuitenkin korostaa, että WTO-sopimusten Afrikalle aiheuttamat ongelmat on ratkaistava pikaisesti. Itse asiassa kaikki Afrikan maat ovat samoilla linjoilla.

Kimmo Sasin ja Yusuf Badatin lähtökohdat poikkeavat paljon toisistaan. Kun Suomi ja Euroopan unionin muut maat pohtivat WTO-linjauksiaan maailman rikkaimpien valtioiden näkökulmasta, Sambia yrittää taistella kauppapoliittisista eduistaan maailman köyhimpien maiden kastissa.

Sambialle 10 viime vuotta ovat olleet vaikeita: talous ei ole kasvanut, ja maan teollisuus on romahduksen partaalla. Arviolta 80 prosenttia maan kansalaisista elää köyhyydessä, mikä Sambiassa tarkoittaa, että välttämättömien elämän perustarpeiden täyttämäminen on todella vaikeaa - siitäkin huolimatta, että vielä 1990-luvun alussa tämä Afrikan kiivaimpiin vapaakaupan kannattajiin kuulunut maa oli Maailmanpankin kirjoissa yksi mantereen suurista toivoista.

Mikä on sitten virallinen totuus WTOsta ja kehitysmaista? WTO:n pääsihteerin Mike Mooren mielestä yksi suurimmista WTO-myyteistä on väite, että kehitysmaat olisivat kansainvälisen kauppajärjestelmän häviäjiä. Toisenlaista näkökulmaa ei kuitenkaan tarvitse hakea kaukaa. WTO:n kanssa samassa kaupungissa, eli Genevessä, majaansa pitävän YK:n kauppa -ja kehitysjärjestön UNCTADin tuoreessa Afrikka-raportissa todetaan, että Afrikka ei ole merkittävästi hyötynyt kansainvälisestä kauppajärjestelmästä. Sen osuus maailmankaupasta on pienentynyt 1990-luvulla. Ja Afrikan maiden pääsy rikkaiden maiden markkinoille aloilla, jossa ne voisivat olla vahvoja, kuten maataloustuotteet ja tekstiiliteollisuus, on edelleen rajoitettua kaikista vapaakauppaa ylistävistä puheista huolimatta.

UNCTADin mukaan Afrikan syrjäinen asema maailmankaupassa ei johdu mantereen maiden haluttomuudesta avata talouksiaan maailmankaupalle. Sambia ja monet muut maat ovat vapauttaneet talouksiaan Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston rakennesopeutusohjelmien mukaisesti. Afrikan maiden todellisina ongelmina ovat teollisuusmaiden rakentamien suojamuurien lisäksi tärkeiden vientituotteiden - lähinnä raaka-aineiden - hinnanlasku ja talouksien heikko tuotannollinen kyky.

Afrikan maiden taloudellista kehitystä vaikeuttaa lisäksi vielä se, että monien sellaisten kansallisten talouspoliittisten keinojen käyttö, joita niin sanotut Aasian tiikerit ja nykyiset kehittyneet maat ovat itse käyttäneet edistääkseen omaa teollistumistaan, on WTO-maailmassa joko rajattua, erittäin kallista tai jopa kiellettyä. Tällaisia keinoja ovat kotimaisten yritysten vahvistaminen suojaamalla ne ulkomaiselta kilpailulta, patentoidun teknologian kopiominen ja vaatimus paikallisten alihankkijoiden käytöstä ulkomaisissa investoinneissa.

Onko siis oikeudenmukaista, että keinot, joita nykyjärjestelmän "voittajat" käyttivät hyväkseen luodessaan oman vaurastumisensa edellytyksiä, ovat kiellettyjä tämän päivän heikoilta? Jos köyhille maille ei luoda mahdollisuutta rakentaa vahvaa teollisuus- ja yritystoimintaa ja päättää itse, miten ja kuinka nopeasti ne poistavat ulkomaankaupan esteitä, seuraukset voivat olla erittäin vakavat. Heikot jäävät vahvojen jalkoihin.

Valitettavasti tämä prosessi on jo käynnissä. Teollisuussektorin heikkeneminen on Afrikassa todellisuutta. Sambiassa tähän ilmiöön voi käydä tutustumassa vaikka Kafuen tai Ndolan perinteisissä teollisuuskaupungeissa, joissa monet yritykset ovat romahtaneet ja työttömyys kasvaa. Mutta ministeri Badat ei ole luovuttanut. Hän on viime viikkoina puhunut hallituksen uusista, teollisuutta suojaavista toimenpiteistä.

Kaksi vuotta sitten Seattlen WTO-kokouksessa Afrikan maat iskivät nyrkin pöytään ja kieltäytyivät allekirjoittamasta niiden etujen vastaista kokousasiakirjaa. Seattlen jälkeen maat ovat tehneet yhdessä työtä WTO:n epäkohtien korjaamiseksi. Vaikka afrikkalaiset etsivät ongelmiin ponnekkaasti ratkaisua, hiljattain ilmestynyt WTO-kokouksen asiakirjaluonnos ei huomio Afrikan pyrkimyksiä juuri olleenkaan.

Mitä maailmassa pitää tapahtua, jotta rikkaat valtiot alkaisivat todella kuunnella maailman köyhiä maita?

Yksi keino vastauksen löytämiseen voisi olla kauppaministereiden vaihto-ohjelma: rikkaiden ja köyhien maiden ministerit vaihtaisivat joksikin aikaa tehtäviään. Kimmo Sasi ja Yusuf Badat voisivatkin olla aloitteellisia ja sopia omasta puolestaan asiasta jo Dohassa. Luulenpa hyvinkin, että Suomen WTO-politiikassa alkaisi tämän seurauksena kuulua uudenlaisia painotuksia.

Kepan WTO Dohassa -sivut