Vieraskolumni

Kaunista, raadollista

Meri on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Marie Kajava
9.8.2011

"Pakolaislaiva hajosi Välimerellä – 250 ihmistä kateissa", MTV3 otsikoi verkkouutisensa toinen kesäkuuta. "Toista sataa hukkui pakolaisveneen kaaduttua Välimerellä", Yle kertoo kuudes huhtikuuta. "Pakolaislaiva joutui merihätään Korfun vesillä", kirjoittaa Helsingin Sanomat 16. tammikuuta.

Ihmisten eri puolilla maapalloa on lähdettävä merta edemmäs kalaan — varsinkin jos oma lähiympäristö on kuivunut, saastunut, sen täyttää sota tai diktaattorin mielivalta. Tarkemmin sanottuna: ihmisten on lähdettävä merta pitkin kalaan.

Veneellä yli Välimeren matkaavien pakolaisten ja siirtolaisten hengenvaarallisia matkoja koskevia kuvia ja pieniä, usein melko huomaamattomia uutisia vilisee suomalaisessakin mediassa tuon tuosta. Poliittiset uutiset ja artikkelit EU:n rajoista ja päätöksistä saavat kyllä palstatilaa, ihmiset eivät niinkään. Ymmärrys todellisuudesta hälvenee, totumme siihen, että tasaisin väliajoin x-määrä ihmisiä kuolee matkalla Pohjois-Afrikasta Eurooppaan.

Unohdamme tai olemme mieluummin välittämättä siitä, että puhutaan valtavasta määrästä todellista ihmiselämää.

***

Me suomalaiset olemme mitä todennäköisimmin viettäneet viime kuukaudet veden äärellä: nauttineet tutun järven, joen tai meren rannalla.

Uin lapsena paljon meressä. Meri oli jännittävintä ja kauneinta. Muistan todella nuorelta iältä hämmentävän tuntemuksen siitä, että merivesi on kaikkialla, se sitoo maapalloa, kulkee vapaana siellä täällä. Tunsin voimakasta yhteenkuuluvuutta koko maailman ja kaikkien ihmisten kanssa. Ajattelin, että kesämökin vesi on kulkenut jossain valtameren pyörteissä ja tullut tänne piipahtamaan. Tuo tunne oli huimaava, se tuntui valtavana kohahduksena koko minussa.

En edelleenkään ui meressä ajattelematta jossain vaiheessa tuota tuntemusta.

***

Kuluneen kesän aikana matkustin Turkuun ja siellä Logomon kulttuurikeskukseen. Astuin sisään tilaan, jossa oli nähtävillä taiteilija Isaac Julienin installaatio Western Union: Small Boats. Jokin humahti. Installaatio kaappasi katsojansa meren kuohuihin, varovaisiin toiveisiin, rohkeisiin unelmiin — Eurooppaan matkaavien siirtolaisten elämään.

Pohjois-Afrikasta siirtolaiset matkaavat sotaa, nälänhätää, työn puutetta pakoon — aihe on ajankohtaisempi nyt kuin koskaan. Julienin installaatio ei ole dokumentti vaan voimakkaasti tyylitelty taideteos. Tämä lisää sen painoarvoa: muun muassa ihmisvartaloiden käyttö, tanssi, kauneus, muodot. Se merenalainen ja meren pinnalla kuvattu maailma, jonka Julien luo, osuu kokijaansa. Kuten myös myöhemmin rannalle ajautuneet irtonaiset sandaalit, jotka kertovat siirtolaisten matkan kohtalokkaasta päätöksestä.

***

Vain muutama päivä ennen Turun-matkaa olin elokuvissa Helsingissä. Hieman toisenlaisella tavalla merestä puhuu meksikolainen Pedro González-Rubion dokumentaarinen elokuva Merelle. Siinä poika, isä ja isoisä viettävät kesää Banco Chinchorron koralliriutalla. Poika on palaamassa loman päätteeksi äitinsä luo Roomaan. Elokuva piirtää todellisuutta hienoisin keinoin: on ihmisiä, ihoa, merta. Merelle-elokuva on äärimmäisen kaunis, mutta mielestäni juuri siksi, että meren yllä leijuu kauneuden rinnalla pelko, voima, melankolia. Meri voi viedä kaiken tämän, nyt-hetken, joka on valmiiksikin vain väliaikaista.

Elokuvan verkkosivuilla kerrotaan kiintoisa yksityiskohta: Merelle on kuvattu Meksikon Karibian puoleisella rannikolla sijaitsevalla Banco Chinchorron koralliriutoilla, jotka sijaitsevat noin 30 kilometrin päässä rannikolta. Vain alle puoli prosenttia koko alueesta on merenpinnan yläpuolelle ulottuvia saaria. Koralliriuttoja kutsutaan myös laivojen hautausmaaksi. Alueelta on löydetty 44 laivanhylkyä, joista vanhimmat ovat peräisin 1500-luvulta.

***

Näiden merellisten kokemusten kohdalla ei liene kyse ydinfysiikasta, vaan sydämellä ymmärrettävissä olevista asioista: Ruma epäkohta todellisuudessamme, se että ihmisten on selviytyäkseen lähettävä henkensä kaupalla kohti Eurooppaa, piirtyy terävimmin esiin kaunista vasten — ja päinvastoin. Pienen pojan ja hänen isänsä vääjäämätön ero piirtyy tunteisiin vetoavana, koska taustalla ovat pohjattoman kauniit hetket meressä, luonnossa, vapaana. Yhtä lailla lapsuuteni meri huimasi, koska ajattelin pientä itseäni tyynessä vedessä ja merta tuolla kaukana, pelottavanakin voimana.

***

Taide ei ole tyhjää. Humahdus, jonka koin Isaac Julien installaation myötä aiheutti välittömän tuntemuksen tärkeydestä, välittämisen. Aivan kuten lapsuudessa meri yhdisti minut Suomenlahden poukamasta valtamerten rannoille Aasiaan, Afrikkaan, erilaiseen elämään.

Nähtyäni Julienin installaation huomasin ajattelevani lapsekkaalla voimalla: Jotain on tehtävä ennen kuin Välimerestä tulee ihmisten hautausmaa. Lähdenkö Italiaan tai Kreikkaan? Toivoin salaa, että kyse olisi arkisesta asiasta, kuten tomaatit.

Muistan, miten Elina Hirvosen vuonna 2007 valmistunut dokumenttielokuva Paratiisi — kolme matkaa tässä maailmassa sai monet ihmiset ymmärtämään ensimmäistä kertaa jotain olennaista siitä afrikkalaisten siirtotyöläisten todellisuudesta, jossa matkataan yli meren Etelä-Espanjaan tomaattitiloille ja työskennellään epäinhimillisissä olosuhteissa. Ihmiset, jotka olivat nähneet dokumenttielokuvan, halusivat myös vaikuttaa tilanteeseen — boikotoimalla espanjalaisia tomaatteja lähikaupoissaan.

Julienin installaation ja humahduksen jälkeen seurasi ajatus tomaateista — ja sitten aivan silmitön raivo. Ei ole mitään tomaatteja! En minä voi tehdä mitään muuta kuin lukea ja seurata, onko EU solidaarinen vai ei, kuinka korkeita aitoja Euroopan rajalle uskalletaan rakentaa ja missä päin Pohjois-Afrikkaa kuohuu milloinkin. Oliko tämä kaikki auringonpistosta! Kaipasin kovasti sitä naiivia tyttölasta meressä, joka ajatteli olevansa yhtä maailman kanssa. Todellisuudessa perusasetelma pysyy samana: suljettujen ovien takana tehdyt poliittiset päätökset saavat palstatilaa, pieni perusuutinen pakolaislautan uppoamisesta on "ihan jees", sopivankokoinen osoitus suomalaisesta välittämisestä.

Kolumnisti on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.