Vieraskolumni

Kaukainen, tarunhohtoinen kenttä

Kehitysyhteistyön kentällä liikutaan kyynisen turhautuneisuuden ja hurmioituneen ylistämisen välillä.
Henri Myrttinen
1.10.2012

Palatessani loppuviikosta kotiin kaverini kyselivät, missä olin ollut. Kerroin heille, että olin viettänyt pari viikkoa kenttäkeikalla ja palannut sitten Lontoon kautta kotiin. Asiassa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta jäin pohtimaan, mikä varsinaisesti on ’kenttää’ ja mikä ei. Lontoo ilmeisesti ei, ei myöskään Pariisi, Pietarsaari tai Philadelphia. Bangkok ja Johannesburg puolestaan ovat jo mahdollisesti kenttää. Entä Sudanin maaseutu, Tegucigalpan slummit ja Visayasin saaristo? Ehdottomasti.

"Kenttä" alkaa siis Välimeren, Bosporosin tai Rio Granden tuolla puolen. Kenttämaissa se alkaa pääkaupunkien ilmastoitujen hotellien ja ostoskeskuksien ulkopuolella. Mitä enemmän siellä on mutaa, likaa ja pölyä ja mitä vähemmän sähköä ja puhdasta vettä, sitä enemmän se on kenttää. Kentälle ajetaan moottoripyörällä tai Land Cruiserilla. Jos se on tosi kenttää, sinne lennetään vanhalla venäläisellä helikopterilla.

Sen lisäksi, että kentällä on hankalaa, siellä kaikki on aitoa, siellä tehdään myös aitoa tutkimusta ja aidosti autetaan ihmisiä. Sieltä palataan väsyneinä voittajina, reppu täynnä anekdootteja, joita kerrotaan pääkaupungin expat-baareissa. Kentälle on ominaista myös se, että "he" asuvat siellä: Paikalliset. Kenttätyötä tekevien keskuudessa he ovat kuitenkin usein joko "those people" tai "these people", riippuen siitä, onko itse vielä kentällä vai jo palannut turvallisesti takaisin.

***

He ovat se syy, miksi menemme ylipäätään tekemään kenttätyötä. He ovat kenttätutkimuksen kohteita, heistä otetaan valokuvia reportaaseja varten, he ovat kehitysyhteistyön keskipisteessä. Itse asiassa koko kehitysyhteistyö kuuluu heille: "community empowerment, local ownership, participatory approach..." Sitähän me kaikki teemme heidän kanssaan siellä, kentällä.

Mutta jostain syystä kehitysyhteistyö usein edelleen näyttää siltä pahalta, vanhalta kehitysavulta, jolloin me emme tehneet asioita heidän kanssaan, vaan heidän puolestaan. Miksi aito yhteistyö onnistuu niin harvoin? Ovatko syynä rakenteelliset ja asenteelliset ongelmat? Esimerkiksi se, että rahoittajat määräävät edelleen, millä aikataululla ja budjetilla liikutaan ja mikä on kehitysyhteistyön päämäärä?

Tai se, että kentälle lähetetyillä ns. kehy-asiantuntijoilla (kuten minulla) on huomattavasti enemmän määräysvaltaa kuin paikallisilla kumppaneilla, saati yhteisöllä, jonka on määrä hyötyä projektista? Onko syy meissä – vai onko se heissä?

Kentällä törmää usein paikallisten lisäksi konkareihin (usein he ovat länsimaalaisia, keski-ikäisiä ja kyynistyneitä miehiä), jotka selittävät auliisti kaikille, miksi hommat menevät pieleen. Neuvot noviiseille alkavat usein lauseella: "What you have to understand about these people…"

Lager-oluen säestämänä nämä asiantuntijat selittävät, miten ja miksi he ovat kykenemättömiä pyörittämään pienintäkään projektia, puhumattakaan omaa valtiota tai maanosaa. Noviisin silmissä nämä kenttädinosaurukset edustavat kaikkea mikä on mennyt pieleen kehy-hommissa. Itse sitä tulisi tekemään asiat aivan toisin, mutta tätä noviisi ei välttämättä kehtaa sanoa ääneen konkareiden seurueessa, sillä silloin saattaisi vaikuttaa sinisilmäiseltä idealistilta.

***

Ajan myötä noviisin näkemys kuitenkin saattaa muuttua ja lähentyä konkarin näkökulmaa, ja jossain vaiheessa saattaa itsekin jo alkaa selittää uusille tulokkaille, mitä vikaa "näissä ihmisissä" on: he ovat vaikeita, jääräpäisiä, kaksinaamaisia, he eivät ymmärrä, eivät tajua, heitä ei kiinnosta, eivätkä he ole kiitollisia...

Työn tekeminen heidän kanssaan on muuttunut tervanjuonniksi ja mieluummin sitä tekisi hommia itsensä kaltaisten kanssa, joko muiden ulkkareiden tai niiden paikallisten kanssa, jotka ovat koulutettuja, kosmopoliittisia, keskiluokkaistuneita. Kentällä tosin vielä käydään, mutta pitkin hampain. Kenttäkeikkojen ainoina etuina ovat uudet anekdootit, pittoreskit valokuvat tai mahdollisimman aidot käsityötuliaiset – sekä jännien jeeppikeikkojen ominaisarvo.

Toisille tosin käy toisin. Paikalliset ja paikallinen kulttuuri alkavat näyttäytyä paratiisimaiselta, viattomalta, villiltä, aidolta. He eivät enää voi olla väärässä tai tehdä mitään pahaa. Meidän tehtävämme on suojella heitä, kyseenalaistamatta mitään. Kenttä ja sen asukkaat näyttävät päivä päivältä romanttisemmilta ja uhanalaisimmilta; pääkaupunki ja sen meno rappioituneelta ja epäaidolta.

Olen itse usein liikkunut näiden ääripäiden, kyynisen turhautuneisuuden ja hurmioituneen ylistämisen välillä. Molemmat ovat kuitenkin yhtä holhoavia näkökulmia ja perustuvat jyrkkään he/me-jakoon, joka heijastuu myös omassa kenttä/ei-kenttä ajattelussa. Mitä enemmän olen hyväksynyt, että Kerava on yhtä paljon tai vähän kenttää kuin Kerala, ja paikalliset kaikkialla yhtä hienoja tai hankalia, sitä helpommaksi yhteistyö on muuttunut. Mutta silti menen edelleen mielestäni, ja mielellään, sinne, kentälle, tapaamaan heitä. Ja palaan kertomaan sankaritarinoitani.

Ja niille jotka haluvat todella tietää, minkälaista elämä siellä on, suosittelen: stuffexpataidworkerslike.com

Kirjoittaja toimii tutkijana Kööpenhaminassa Nordic Institute for Asian Studies -instituutissa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.