Vieraskolumni

Katupojat, ketä kiinnostaa

Kehitysyhteistyön saavutuksista kertominen kehitysmaiden katupojille on kuin vilauttaisi paistettua broileria nälkäisen nenän edessä ja syöttäisi sen sitten koirille.
Nina Sarell
27.6.2011

Kello on puoli seitsemän. Pimeyden huppu humpsahtaa kaupungin silmille, ja kaskaat aloittavat ratkutuksensa. On talvi, ja sadekuuron odotus roikkuu ilmassa paksuna kuin piimä.

Muutama sadekautta uhmaava amerikkalaisturisti istuu siellä täällä siemailemassa margaritoja ja Toña-olutta. Keskenkasvuiset katumyyjät kantavat päänsä päällä isoja tupakalla ja purukumilla lastattuja koreja. Yksioikoisessa myyntipuheessa on miljoona kertaa hiottu nuotti:

”Chicle, cigarros!”

Muutama katupoika, vanhoja tuttuja kaikki, istuu kanssani terassilla ja hotkii minulta tähteeksi jäänyttä ruokaa. Tarjoa Coca Cola, joku vetoaa. Minä viittaan tarjoilijalle, joka purjehtii arvokkaan näköisenä paikalle valkoisessa paidassaan ja tarjoilee juoman resupekoille kahteen lasiin, jäiden kera. Silmäilemme vaitonaisina kadulla kuljeskelevia koiria, kokonaisia perheitä yhden polkupyörän selässä, luurangonlaihaa äitiä, joka kulkee illasta toiseen katua ylös alas vauva sylissä ja pyytää terassien asiakkailta rahaa papuihin ja riisiin.

”Doña Nina, kerro jotain Suomesta.”

***

Suomessa on kylmää ja kaunista, aloitan. Pohjoisessa ja idässä vähän niin kuin vuoria, mutta pienempiä. Sitten on tuhansia ja taas tuhansia järviä, ja metsää, paljon metsää — kas, kun Suomessa on saman verran ihmisiä kuin Nicaraguassa mutta kolme kertaa enemmän tilaa.

”Ja kaikilla on tosi paljon rahaa?” Pojat höristävät korviaan ja nojaavat eteenpäin kuin labradorinnoutajat lihatiskillä.

”No, riippuu mihin verta", vastaan. "Toisaalta Suomessa on tosi kallista. Tuo limu maksaisi Suomessa ehkä 120 cordobaa.”

”A la gran puta! Mä tienaan joskus vain 8 cordobaa illassa. Ovatko kaikki suomalaiset sitten rikkaita?”

”No ei tietysti. On Suomessa köyhiäkin”

"Ahaa, okei. Asuuko ne kadulla niin kuin me, nukkuu pahvinpalojen päällä ja sitä rataa?”

”Ei ei. Ei Suomessa oikein voi asua kadulla. Liian kylmä. Siksi asunnottomia on tosi vähän. Jos muuta paikkaa ei ole, he voivat mennä asuntoloihin."

”Asuntoloihin! Onks siellä sängyt ja kaikki?”

”Joo joo, tottakai.”

”Ilmaiseksi?”

”Jep, tai siis, sosiaalitoimisto maksaa.”

Ystäväni nauravat niin että liimapurkki on pudota housunkauluksen alta ja pyörittelevät silmiään. Eivät oikein usko, että puhun totta. ”Saat asua jossain eikä tarvitse maksaa vuokraa eikä mitään. Ei siis ole pakko tehdä töitäkään? Eikä varastaa?”

”No, itse asiassa ei."

”Hei, ihan älytöntä. Tuo kakara tuolla, joka myy noita riippumattoja, näet sä? Se on tullut tänne Estelistä saakka yksin. Eikä tietysti käy kouluakaan, kun pitää olla töissä. Ja Suomessa aikuisetkin voi jäädä... kotiin?”

”Mutta kyllä suomalaiset auttavat muidenkin maiden köyhiä. Esimerkiksi täällä Suomi on tehnyt jo 30 vuotta kehitysyhteistyötä. Ne on tukeneet koulutusta ja terveydenhuoltoa ja ravitsemusjuttuja ja vaikka mitä.”

Pojat nyökkäilevät kohteliaasti, että hieno juttu.

***

Mutta kehitysyhteistyö on kaukainen maailma jossakin maaseudulla, jossa on kansainvälisesti muodikkaita ekoviljely- ja ympäristöprojekteja, insinöörejä ja kansalaisaktiiveja. Kehitysyhteistyö ei ole riisikattila, josta voisi ammentaa täytettä näiden hylkiöiden tyhjiin vatsoihin.

Resuiset katupojat eivät ole juuri nyt huudossa — eihän niistä jaksa innostua edes sandinistihallinto, joka huseeraa vaalien alla täyttä höyryä köyhien asialla. Katupojista, seksituristeista jotka tietävät että pojilla on nälkä, jatkuvasta väkivallan uhasta, poikien oikeuksista, niistä ei ole mainintaa vuosituhattavoitteissa.

Katupojat eivät ole lukutaidottomia tyttöjä eivätkä uhkaa otsonikerrosta. Niiden kanssa puuhastelu on hidasta. Ne ovat tulleet riippuvaisiksi nälkäänsä imppaamastaan liimasta, joka tekee niiden katseesta kiiltävän ja lasittuneen ja ajattelusta haperoa. Ne eivät luota edes isä Jumalaan eivätkä ole oikein luotettavia itsekään, ja projektilla pitäisi saada nopeasti aikaan tuloksia. Niin ja niin monta katupoikaa oppi lukemaan, niin ja niin monta laskemaan.

Vähän harmittaa, että menin mainitsemaan koko kehitysyhteistyön. Ihan kuin vilauttaisi paistettua broileria nälkäisen nenän edessä ja syöttäisi sen sitten koirille.

Sade antaa odottaa itseään, ja Nicaragua hönkii hiljakseen kuumaa ilmaa kuin nukkuva lehmä. Pojat kiittävät virvoitusjuomasta ja laihasta illallisesta ja palaavat kadulle punomaan palmunlehvistä käsitöitä, joita he yrittävät myydä muutaman cordoban toivossa kännisille turisteille.

Nina Sarell on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.