Vieraskolumni

Kansalaisjärjestöt - palvelujen tarjoajia vai vaikuttajia?

Pitäisikö kansalaisjärjestöjen ottaa kontolleen valtiolle kuuluvia palvelutehtäviä vai onko keskeinen rooli vallan vahtikoirana toimiminen?
Kenny Manara
25.4.2006

Kenny Manara Kansalaisjärjestöjen päätehtävänä on saada aikaan myönteisiä muutoksia yhteiskunnassa. Nykyisessä kehitysteemoista käytävässä keskustelussa vallitsee kuitenkin erimielisyyttä siitä, miten järjestöt pystyisivät tehokkaasti toteuttamaan tätä rooliaan.

Yksi koulukunta, jota johtaa Maailmanpankki, on sitä mieltä, että kansalaisjärjestöjen keskeinen tehtävä on huolehtia palveluista, joiden hoidosta valtio vetäytyy. Tällainen uusliberalistinen näkemys näkee kolmannen sektorin yhtenä toimijana markkinoilla.

Aktivistit kiistävät vahvasti tämän lähestymistavan. Heidän mielestään kansalaisjärjestöt toimivat vallan vahtikoirina, ja kansalaisyhteiskunnan keskeinen rooli on tehdä vaikuttamistyötä syrjäytettyjen ja vähempiosaisten hyväksi.

Itse asiassa vaikuttamistyötä pidetään laajalti kansalaisjärjestöjen perinteisenä tehtävänä. Jos näin on, ei energisen ja hyvin toimivan kansalaisjärjestön pitäisi tarjota peruspalveluita, kuten peruskoulutusta tai terveydenhuoltoa - ne kuuluvat valtion vastuulle.

Tästä huolimatta lähinnä tietyntyyppiset ruohonjuuritasolla toimivat järjestöt ovat omiaan täydentämään valtion ponnistuksia sosiaalipalveluiden saralla. Yhteisöjen omista tarpeista nousevat järjestöt nauttivat usein suurta luottamusta, ja varainkeruu palvelujen toteuttamiseksi toimii yhteisön keskuudessa. Niinpä tällaisten paikallisuuteen pohjautuvien järjestöjen palvelutyö on usein kestävämmällä pohjalla kuin laajemmissa ympyröissä toimivien kansalaisjärjestöjen.

Sama pätee hengellisiin järjestöihin. Uskonnolliset järjestöt ovat perinteisesti tarjonneet palveluita, ja hengellinen perusta antaa uskottavuutta niiden varainhankintaan.

***

Tyypillisillä kansalaisjärjestöillä ei kuitenkaan yleensä ole taattua rahoituslähdettä. Niiden jäsenet ja kannattajat ovat taustoiltaan erilaisia ja heillä on eri tyyppisiä intressejä. Varainkeruu jäsenistön keskuudessa on usein melko hankalaa.

Tällaiset järjestöt ovatkin pitkälti riippuvaisia avunantajista - ja tämä myös selittää sen, miksi palveluja tarjoavat kansalaisjärjestöt hyppivät aihepiiristä toiseen.

Vakavammin tarkasteltuna kansalaisjärjestön palvelurooli kyseenalaistaa mahdollisuudet tehdä vaikuttamistyötä. Jos järjestö esimerkiksi tarjoaa perusopetusta, on se merkittävä opetusviranomaisten rekistereihin ja sen toimintaa valvotaan rutiinitarkastusten avulla.

Entäpä jos samainen järjestö sitten huomaakin jotain mätää opetushallinnon alueella ja haluaisi puuttua epäselvyyksiin? Jos järjestö vaatii viranomaisilta selitystä, nämä saattavat pettyä järjestöön siinä määrin, että vaativat kurinpalautusta ja tiukentavat valvontaansa.

Tämä puolestaan saattaa johtaa siihen, että järjestö ei saa enää tarjota koulutuspalveluja sillä verukkeella, että säädöksiä ei ole noudatettu. Tällaisia tapauksia on tiedossa.

Eli kun kansalaisjärjestö ryhtyy tarjoamaan palveluja on edessä aina dilemma: pysyäkö eräänlaisena valtiovallan jatkeena vai toimia proaktiivisena vaikuttajana. Jos otetaan huomioon kansalaisyhteiskunnan alkuperäinen määrittely, pitäisi kallistua jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

***

Eivät vaikuttamistyöhönkään keskittyvät kansalaisjärjestöt toki ole immuuneja valtion suuttumukselle. Esimerkiksi tansanialainen, ilmaista peruskoulutusta kaikille lapsille ajava HakiElimu-järjestö on tästä hyvä esimerkki. Hallitus kielsi järjestöä pitämästä koulutuksia ja julkaisemasta artikkeleita, jotka koskivat koululaitosta - perusteluksi sanottiin, että järjestö oli halveksinut maan koulutusjärjestelmää.

Tällaisessa tilanteessa vaikuttamistyöhön suuntautunut kansalaisjärjestö voi kuitenkin iskeä takaisin, koska sen ydintoiminnot eivät ole viranomaisten valvontaan perustuvien lupien varassa. Ja järjestö voi myös lobata oman toimintansa puolesta. HakiElimu toimi näin, ja aivan hiljattain Tansanian kansanedustajat ovat nostaneet esille kysymyksen järjestön toimintojen kieltämisestä ja vaatineet hallitusta sallimaan järjestöä jatkamaan hyvää työtään.

Vaikuttamistyö saattaakin olla ainoa keino, jolla kansalaisyhteiskunta voi saada julkisen politiikan ja päätöksenteon toimimaan köyhien etujen puolesta.


Kirjoittaja toimii kehityspoliittisena sihteerinä Kepan Tansanian-toimistossa. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.