Vieraskolumni

Kannattaako katulapsia ruokkia?

Onko haisevien ja resuisten katulasten ruokkimisessa mitään järkeä, kun kehitysyhteistyön tavoitteena ovat pysyvät ja suuret muutokset?
Janne Sivonen
24.8.2003



LUSAKA -- Entisten sambialaisten katulasten ja suomalaisvapaaehtoisten perustama Children's Transformation Trust (CTT) tekee kehitysyhteistyötä tavalla, joka ei ole muodissa. Järjestö kerää rahaa ruokkiakseen päivittäin viitisenkymmentä katulasta Sambian pääkaupungissa Lusakassa.

CTT:n vapaaehtoiset etsivät öisen Lusakan kaduilta taivasalla yöpyviä lapsia ja kertovat heille ruokailumahdollisuudesta. Aterialle tulevien lasten haavat puhdistetaan, sairaimmat viedään klinikalle ja lääkekuurilla olevat saavat ruokapisteeltä lääkkeensä. Tulevaisuudessa CTT:n tavoitteena on pienen orpokodin perustaminen.

Keskiverto kehitysyhteistyöntekijä työskentelee nykyisin mukavassa toimistossa, mutta CTT:n vapaaehtoiset tekevät työtä karuissa oloissa. Haisevat ja resuiset katulapset ruokitaan siellä, missä he muutenkin elävät, eikä ruokapisteellä juuri törmää rikkaisiin valkoihoisiin.

Monet ammatikseen kehitysyhteistyötä tekevät pitävät CTT:n ruokapisteen kaltaisia pieniä järjestöhankkeita harmittomana mutta täysin hyödyttömänä näpertelynä. Katulasten ruokkiminen on joidenkin mielestä merkityksetöntä sosiaaliapua, kun taas ammattimaisella kehitysyhteistyöllä tuotetaan kestäviä tuloksia ja kehitetään koko
yhteiskuntaa.

Kahdenvälisessä kehitysyhteistyössä ollaan siirtymässä kohti kokonaisvaltaisempia yhteistyömuotoja: pienten ja eristäytyneiden yksittäishankkeiden sijaan kehitysyhteistyössä suositaan (ainakin linjauksissa) yhteiskunnan laajempien sektoreiden tukemista. Enää ei haluta rakentaa esimerkiksi yksittäisiä kouluja, vaan rahoittaa yhteistyömaan koko opetussektoria. Tulevaisuudessa apurahat saatetaan jopa ohjata suoraan kohdemaan budjettiin. Myös kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyön rahoituksessa linjana tuntuu olevan keskittyä suurempiin ja "ammattimaisesti" toimiviin järjestöihin.


Kuva: Lusakan katulapsia(Kuvaaja: Janne Sivonen

CTT:n kaltaisten pienten ja eristäytyneiden hankkeiden ongelmana on pidetty kehitysponnisteluiden hajanaisuutta. Kun sadat avunantajat ratkovat vain omien projektinsa määrittelemiä ongelmia, kukaan ei keskity kokonaisuuteen. Nälkäisten lasten ruokkimisesta ei ole hyötyä, jos ympäröivä yhteiskunta pysyy niin köyhänä, ettei se pysty tarjoamaan lapsille minkäänlaista tulevaisuutta. Ja kun lasten ruokkimisprojekti joskus loppuu, lapset jäävät oman onnensa nojaan ja projektin tulokset valuvat tyhjiin.
Järjestöjen pienhankkeita turhina pitävien kannattaisi kuitenkin vierailla vaikkapa Lusakassa CTT:n ruokapisteellä. Viidenkymmenen liimanhuuruisen katulapsen ruokkiminen ei nosta koko Sambiaa köyhyydestä, mutta miksi sen edes pitäisi? Olisi kohtuutonta vaatia kovissa oloissa ja pienillä resursseilla työskenteleviltä vapaaehtoisilta "ammattimaisuutta" – mitä se sitten tarkoittaakaan – tai sitä, että heidän olisi ratkottava Sambian kaikki ongelmat kerralla. Olisi myös julmaa sanoa CTT:n ruokkimille katulapsille, että heidän ruokkimisensa on merkityksetöntä puuhastelua.

Tulevaisuudessa kehitysyhteistyössä kannattaa siirtyä laajempien yhteiskunnan sektoreiden tukemiseen, sillä järkevintä olisi, että esimerkiksi Lusakan katulasten hyvinvointi olisi Sambian sosiaaliviranomaisten vastuulla. Mutta pitäisikö katulapset jättää oman onnensa nojaan siksi aikaa, kun Sambian valtiolla ei ole varaa auttaa heitä?

Vaikka pienhankkeissa osoitetut ongelmat ovat todellisia, pienuus voi olla myös vahvuus. Sekä pienen että suuren mittakaavan kehitysyhteistyössä on aina korruption ja väärinkäytösten vaara, mutta mitä suurempia rahavirrat ovat, sitä suurempia ovat myös väärinkäytökset.

Kun seuraa CTT:n vapaaehtoisia kerjäämässä köyhän kansan kaupoista rahaa katulasten aterioihin, voi olla varma että, jos järjestön rahoista häviää senttikin väärinkäytöksiin, asiaan puututaan nopeasti. CTT:n vähiä varoja ei käytetä myöskään kovapalkkaisten kehitysyhteistyöammattilaisten bungaloweihin ja nelivetomaastureihin tai kaupungin kalleimmissa hotelleissa pidettyihin kokouksiin ja
seminaareihin.

Järjestöjen pienhankkeet ovat hyvää mainosta kaikelle kehitysyhteistyölle. Sektoriavut ja budjettituet ovat niin monimutkaisia asioita, etteivät tavalliset suomalaiset taida niistä juuri kiinnostua – puhumattakaan siitä, että he haluaisivat ohjata niihin verorahojaan. Siksi on hyvä, että suomalaiset vapaaehtoiset voivat jatkossakin kertoa maanmiehilleen tuloksellisesta työstään katulasten, orpokotien,
koulujen, klinikoiden muiden "pienten" asioiden parissa.


Kirjoittaja toimii Kepan kehityspoliittisena tiedottajana Sambiassa.