Vieraskolumni

Kallisarvoinen koodi

Vuosittain noin 50 miljoonaa lasta jää vaille virallisen maailman jäsenkorttia: heidän henkilöllisyyttään ei rekisteröidä mihinkään.
Kaisu Tuominen
19.2.2004



Muutama päivä synnytyssairaalasta kotiutumisen jälkeen postiluukusta kolahtaa ensimmäinen kirje pikkuneidillemme. Väestörekisterikeskus ilmoittaa, että lapsen syntymätiedot on ilmoitettu viranomaisille. Nimeä ei tytöllä vielä ole, mutta yhteiskunta on ottanut hänet viralliseksi jäsenekseen ja antanut hänelle henkilötunnuksen.

Suomen kansalaisena hän on oikeutettu hyvinvointivaltion etuuksiin kuten päiväkotipaikkaan, koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Henkilötunnus antaa lapsellemme kaikki kansalais- ja perusoikeudet. Jo pelkällä lapsilisällä tyttö tuo perheeseemme tulot, joihin yltää vain neljännes maailman asukkaista. Mutta sosiaalietuuksia merkittävämpää lienee se, että yhteiskunta tunnustaa hänet viralliseksi jäsenekseen.

Syntymätodistus on yksi tärkeimpiä asiakirjoja ja YK:n lasten oikeuksien seitsemännen artiklan mukaan jokaisella maailman lapsella on oikeus rekisteröintiin, nimeen ja kansalaisuuteen. Silti noin neljäkymmentä prosenttia tyttäremme ikätovereista maailmalla jää rekisteröimättä. Vuosittain noin 50 miljoonaa lasta jää vaille virallisen maailman jäsenkorttia.

Harva rekisteröimätön lapsi virallistaa henkilöllisyyttään aikuisellakaan iällä ja monesti epävirallinen elämä periytyy. Esimerkiksi Dominikaanisessa tasavallassa lapsen syntymätodistuksen saaminen on mahdotonta, mikäli äidillä ei ole henkilöllisyystodistusta tai lapsella tunnustettua isää. Mosambikissa henkilöllisyyden rekisteröinti on niin kallista ja vaivalloista, että harva lukutaidoton kädestä suuhun elävä vanhempi ryhtyy sitä tekemään. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa lähes 70 prosenttia ja eteläisessä Aasiassakin lähes kaksi kolmasosaa lapsista jää ilman tunnustettua henkilöllisyyttä.

***

Vailla henkilöllisyyttä ei monessa maassa voi esimerkiksi käydä koulua, periä muodollisesti vanhempiensa omaisuutta, kuten viljelysmaita, saati äänestää tai asettua ehdolle päättämään maansa asioista. Ilman virallista henkilöllisyyttä on myös mahdotonta avata pankkitiliä, saada passia, solmia virallisia sopimuksia, nostaa eläkettä tai turvata valtiollisiin oikeusistuimiin.

Enemmistö maapallon ihmisistä työskenteleekin, solmii sopimuksia ja ratkoo riitojaan yhteiskunnan virallisten mekanismien ulkopuolella. Silti harvassa syrjäisessäkään yhteisössä eletään nykyisin täysin virallisten ja markkinatalouden instituutioiden ulottumattomissa. Yhä suurempien ihmisjoukkojen muuttaessa kaupunkeihin lain ulkopuolelle jäävät ovat heikommassa asemassa.

Hyvinvointia tuotetaan ja jaetaan pitkälti virallisten rakenteiden sisällä. Vaikka paikallisyhteisö tunnustaisi viljelysmaiden periytyvän isältä pojalle, vain harvassa maassa yhteisön todistus on lain edessä pätevä. Monen epävirallisen pienyrittäjän on juostava karkuun poliisia ja lainattava pääoma yritystoimintaan koronkiskureilta pankkien sulkiessa ovensa. Kun suuri osa kansalaisista elää virallisten rakenteiden ulkopuolella, yhteiskuntarakenne on hataralla pohjalla.

Yhteiskuntasuunnittelua ja sosiaalipolitiikkaa on vaikea toteuttaa, kun ei tiedä, kuinka moni lapsi vuosittain aloittaa koulun tai montako ihmistä kunkin terveysaseman piirissä asuu. Räikeimmillään epävirallinen status altistaa väärin- ja hyväksikäytölle: salakuljetukseen, ihmiskauppaan ja orjamaisiin työskentelyolosuhteisiin.


Kirjoittaja on äitiyslomalla Siemenpuu-säätiön kehitysyhteistyösihteerin tehtävistä. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä eivätkä edusta Kepan virallisia näkemyksiä.