Vieraskolumni

Kaislikossa suhisee – vastaus kestävään kehitykseen

Afrikan eliitti ja kaikkein köyhimmät repivät samat puut maasta, eri syistä. Vastaus ongelmaan on vanha ja tuttu.
Ville Luukkanen
7.12.2015

Saman päivän uutisia: Botswanan hallitus on kaikessa hiljaisuudessa myynyt oikeudet brittiläisille sijoittajille etsiä liuskekaasua vesisärötysmenetelmällä yhdessä Afrikan suurimmista luonnonpuistoista, Kgalagadi Transfrontier Parkissa. Samaan aikaan toisaalla: irtolaiset ovat polttaneet 100-vuotiaan lehmuksen Johannesburgin Zoo Lake -keskuspuistossa. Edellisen uutisoi brittien The Guardian -sanomalehti. Jälkimmäinen oli eteläafrikkalaisen ilmaisjakelun etusivulla.

Hiilivetyjen etsintä vesisärötyksellä eli maaperää hydraulisesti murtamalla — kansanomaisemmin "frakkaamalla" — on raakaa puuhaa. Maahan pumpataan painevedellä kemikaaleja, muun muassa etyleeniglykolia, 2-(2-butoksietoksi) etanolia, natriumlauryylisulfaattia, naftaleenia, dietyleeniglykolia, akryyliamidia, etyylibentseeniä, isopropanolia, kloori- ja metyyliisotiatsoloneja, kumeenia, kalsiumdinatriumia, guarkumia, magnesiumoksidia sekä erilaisia happoja ja biosideja. Melkoinen cocktail. Kaataisitko omaan puutarhaasi?

Frakkauksen suurin varjopuoli on, ettei sen vaikutuksista ole tietoa. Se voi olla maailman riskittömintä puuhaa (niin kuin teollisuus sanoo) tai sitten se vie kaiken mennessään (kuten sanovat ympäristöaktivistit), jää nähtäväksi. Kukaan ei tiedä. Niin tai näin, lähes 90 000 neliökilometrin — Lapin kokoinen alue — frakkauskenttä keskellä ainutlaatuista ekosysteemiä on melkoisen krouvi tapa selvittää riskejä. Jos ja kun pumppaustornit nousevat, parhaimmillaankin käy niin, että Kgalagadin suojeltu systeemi kuivahtaa yhdeksi puoliaavikoksi muiden joukossa.

Botswanan hallitseva eliitti sulkeutuu omaan suosioonsa. Se on tehnyt hyvän tilin timanteilla, mutta niiden säihke on himmennyt. Maan sosio-ekonomisia haasteita timanttirahat eivät ole kyenneet ratkaisemaan. Köyhyys pumppaa kasvavaa demokratiapainetta. Aikaisemmin Afrikan demokraattisimmaksi kehuttu johto on vastannut kaventamalla demokratiaa järjestelmällisesti. Sillä ei olisi varmasti mitään liuskekaasudollareita vastaan.

* * *

On harvinaisen epäreilua verrata Botswanan harvainhallitsijoita Johannesburgin "irtolaisiin". Jälkimmäiset ovat median nimittelystä huolimatta pääasiassa kaikkea muuta. Johannesburgin megalopoliksen halkaisee 40 kilometrin mittainen Jukskei-joen laakso. Asutuksen, liikenteen, kaupan ja teollisuuden hillittömästä paineesta huolimatta se on säilynyt puistojen ja luonnollisen kasvillisuuden helminauhana, kaupungin keuhkoputkena. Laakson poluilla hölkkää ja pyöräilee pieni osa ulkoilevista joburgereista.

Jokilaakson varsinaiset asukkaat ovat maaseudulta kaupunkiin muuttaneet köyhät nuoret miehet, jotka ansaitsevat elantonsa kierrättämällä muovia ja pahvia. Leirin pitäminen jokivarren puskissa pitää elinkustannukset kurissa. Nollavuokralla muovipullojen ja pahvilaatikoiden kerääminen tuottaa riittävästi tuloa ruokaan. Mutta se ei riitä sähkögrilliin tai -lämmittimeen. Energian tuottamiseksi pitää polttaa puuta — nimenomaan sitä, minkä vieressä meinaa yönsä viettää. Ja silloin vanhat lehmukset katoavat savuna ilmaan.

Jukskei-joen kierrättäjien rinnalla Botswanan timanttihymyiset oligarkit ovat paljon suurempia kestävän kehityksen vihollisia. Valtavia materiaalimääriä käsi- ja paljasjalkapelillä prosessoivien kierrättäjien hiilisaldo on todennäköisesti moninkertaisesti loistoautoilevien oligarkkien vastaavaa parempi. Traagisinta on kuitenkin näiden toisiaan kohtaamattomien ryhmien saumaton "yhteistyö" luonnon loppuun kuluttamiseksi. Siihen heitä puskee yhtä näkymätön kuin vääjäämätön voima,  eteläisen Afrikan maailmanennätyskorkea epätasa-arvo.

Alueen gini-luku 0,7 on vain numero, mutta sen takana vallitsee kaikkia höykyttävä raaka todellisuus: säilyttääkseen asemansa eliitin on rahastettava jokainen eteen tuleva resurssi viimeiseen penniin, revittävä joka ikinen puu juurineen maasta. Selvitäkseen hengissä köyhimpien on rahastettava jokainen resurssi, revittävä jokainen puu juurineen.

Mikä lääkkeeksi? Ei kai muu kuin vanha resepti, tasa-arvo. Siinäpä kestävän kehityksen tärkein tekijä.

Oikeastaan ainoa.

Kirjoittaja on kehityspoliittinen sekatyömies, joka on työskennellyt neljällä mantereella järjestöhankkeissa, yksityisellä sektorilla ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Luukkanen asuu nykyään Johannesburgissa Etelä-Afrikassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.