Vieraskolumni

Kahden kaupungin ramadan

Ramadan ja joulu luovat samaa tunnelmaa – sekoitettuna valitukseen juhlan kaupallistumisesta.
Sanna Negus
17.11.2003




NASARET -- Jeesuksen kotikaupungissa Nasaretissa ramadania tuskin huomaa. Sitten Jeesuksen päivien Nasaret on muuttunut: se on nykyään Israelin suurin arabikaupunki, jonka enemmistö on muslimeja. Tästä huolimatta pyhän paastokuukauden olemassaolon tunnistaa vain siitä, että liikenne jumiutuu neljän maissa, hyvissä ajoin ennen iftar- ateriaa. Päivisin elämä jatkuu normaalina. Paastoamisesta huolimatta ihmiset käyvät töissä ja asioilla. Kadut hiljenevät vasta kun perheet kokoontuvat kotiin syömään – päivittäinen paasto on ohi.

Tulin Nasaretiin Kairosta, jossa ramadan ei ole mikään leikin asia. Se näkyy ja kuuluu kaikkialla. Totta, Kairo on isompi, siellä lasketaan olevan jopa 17 miljoonaa asukasta kun Nasaret on vain keskikokoisen suomalaiskaupungin kokoinen 70 000 asukkaan voimalla. Kairossa kaupat pursuavat ramadan-lyhtyjä, muita koristeita ja ramadan- ruokaa. Perheet stressaavat, riittävätkö rahat lihaan ja sokeriin ja lasten uusiin vaatteisiin. Mielestäni ramadan ja joulu luovat samaa tunnelmaa: punaista, lämpöä, kanelia ja manteleita – sekoitettuna valitukseen juhlan kaupallistumisesta.

Mutta ankean taloustilanteen vuoksi kairolaiset joutuvat kiristämään menoja, koska hinnat ovat kallistuneet viidenneksen viime vuodesta. Päivisin kairolaiset ovat hermostuneita, väsyneitä ja apaattisia; suurin osa tekee töitä puolella teholla. Auringon laskettua megapolis hiljenee, autuaan tunnin ajaksi. Kairon kakofonia jatkuu, kun illalla perheet suunnistavat kohti historiallista islamilaista Kairoa, ostoksille, haistelemaan ramadanin tunnelmaa. Ramadan on myös ihana tekosyy valvoa myöhään - monet valvovat viimeiseen ateriaan saakka, jonka saa nauttia juuri ennen auringonnousua.


***

Jos Kairossa paastoaminen on vähintäänkin sosiaalinen pakko, Nasaretissa siihen suhtaudutaan yksityisasiana. Vierailin palestiinalaisen ystävän luona, joka ei paastoa. Perheen isäkin keitteli aamulla kaikessa rauhassa turkkilaiset kahvit ja hiippaili pyjamassa ulos tupakalle (myös tupakoiminen on kiellettyä päiväsaikaan ramadanina). Perheen äiti totesi, että vain puolet perheestä paastoaa, ei siinä sen kummempaa. Silti he kaikki odottavat jokailtaista iftar-ateriaa. Se on perheen yhteistä aikaa.

Ystäväni perhe asuu kolmessa polvessa samassa talossa, kukin omassa kerroksessaan. Päivällä talon naiset auttavat matriarkkaa ruuan laitossa, kuka töiltään ehtii. Opin viimein, miten viininlehtikääryleet rullataan (hyvin lähellä kaalikääryleiden käärimistekniikkaa) ja mikä ero on palestiinalaisella ja egyptiläisellä jogurtilla (palestiinalainen on paksumpaa ja happamampaa). Kun rukouskutsu kaikui vaimeana ruokailuhuoneeseen, paastoajat tukahduttivat koko päivän piinanneen janon ensin vesilasillisella, jota seurasi ruoka, kahvi, jälkiruoka, kunnes kukaan ei pystynyt liikkumaan olohuonetta kauemmaksi.

Ramadan on saippuasarjojen ja kisailujen kulta-aikaa – satelliitin välityksellä egyptiläinen piilokamera nauratti myös Nasaretissa. Perheen kolmekymppiset naiset muistelivat, kuinka hekin vielä lapsuudessaan viettivät aikaa ramadan-ostoksilla Nasaretin vanhassa kaupungissa. Nyt siellä on enää muutama kauppias myymässä vaatteita ja astioita – suurin osa kauniista pikku putiikeista on tyhjillään. Nykyään ostokset tehdään kauppakeskusten moderneissa supermarketeissa.

***

Nasaretin vanhaa kaupunkia entisöitiin kiireen kaupalla paavin millennium-vierailua varten toivoen että se toisi mukanaan suurilukuisen turistilauman. Sitten palestiinalaisten kansannousu alkoi ja Israelin turismi romahti. Nasaretilaisten mukaan Israelin viranomaiset eivät kannusta Nasaretin matkoja, koska kaupunki on arabien asuttama ja rahat jäisivät heille. Viranomaisten sanoma siis tuntuu olevan, että maassa riittää juutalaisten pyörittämiä turistirysiä, jotka ottavat myös mielellään vastaan kaikki pyhiinvaeltajilta liikenevät shekelit.

Nasaret ei kuitenkaan ole täysin unessa ramadanin aikana – siitä kertoi täydelle salille esitetyn uuden dokumentin ensi-ilta. Kaupungin oman pojan Nizar Yunisin ohjaama Inni Baqum (Minä jään) kertoo kesäkuussa pidätetystä sheikki Ra’ed Salahista. Suositun islamistijohtajan missio oli auttaa kaikkia hätää kärsiviä – uskontoon katsomatta. Elokuvan ohjaaja, kristitty Yunis kertoi vaikuttuneensa sheikin sanomasta, siitä ettei hyväntekeväisyystyö katso vastaanottajan uskontoa.

Yunis pääsi yllättävän lähelle sheikin perhettä – valkokankaalla teräväsanaiset tyttäret kertovat pelkäävänsä kuinka isä pidätetään missionsa vuoksi. Ja niinhän siinä kävi. Sheikin äiti miettii dokumentin lopulla pojan pidätystä. Hän toteaa että se sattui pahaan aikaan, ramadanina, perheen yhdessäolon aikana. Se tuntuisi samalta kuin pidätys joulun alla. Rohkeasti puhunut, aiemmin lähes ilmeetön äiti puhkesi todellisuuden tajuttuaan alistuneeseen itkuun.