Vieraskolumni

Kädestä suuhun

Onko järjestöjen kehitysyhteistyö onnistunut tärkeässä tehtävässään, Etelän kansalaisyhteiskuntien vahvistamisessa?
Risto Isomäki
17.10.2006

Risto Isomäki

Kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyön tärkeimpiä päämääriä on Etelän kansalaisyhteiskuntien vahvistaminen. Oman, kohta kolmikymmenvuotisen kokemukseni perusteella kehitysyhteistyö on pääsääntöisesti ennemminkin heikentänyt Etelän kansanliikkeitä.

Kun Etelän kansanliike alkaa saada tukea ulkomaisilta rahoittajilta, sen johdosta tulee helposti vastuullinen ensisijaisesti ulkomaisille rahoittajille eikä enää jäsenilleen. Tämä keskittää valtaa järjestön sisällä niille, joiden käsissä arvokkaat ulkomaiset yhteydet ovat. Jäsenhankintakampanjat unohdetaan, kun rahaa saa helpommin ulkomailta. Järjestöjen jäsenmäärät eivät enää kasva vaan alkavat laskea.

Länsimaiset kansalaisjärjestöt totuttavat helposti yhteistyökumppaninsa menettelytapoihin, jotka voivat yksikkökustannuksiltaan olla kymmeniä kertoja aiempia kalliimpia. Järjestöjen sisäinen palkkahaitari ei myöskään voi kasvaa liian suureksi ilman, että pienintä palkkaa saavien ihmisten motivaatio romahtaa. Tämän takia järjestö voi joskus menettää organisaatiopyramidinsa alimmat ja ylivoimaisesti laajimmat kerrokset samalla kun sen budjetti moninkertaistuu.

Sekä Suomen lainsäädäntö että EU:n direktiivit myös kieltävät omaisuuden ostamisen Etelän yhteistyökumppaneille valtion hanketuella.

Suomessa Raha-automaattiyhdistyksen avustukset muuttuvat usein esimerkiksi vanhusten palvelutaloja ylläpitävien kansalaisjärjestöjen omaisuudeksi. Tällaista menettelyä ei ole kielletty vaan sitä pyritään päinvastoin jopa rohkaisemaan, koska se on kaikkien osapuolien kannalta järkevä. Kun kansalaisjärjestölle kertyy omaisuutta, joka tekee sen joistakin toiminnoista taloudellisesti riippumattomia, se ei enää tarvitse näitä toimintoja varten Raha-automaattiyhdistyksen tai valtion tukea.

Jos kehitysyhteistyön tehtävänä on auttaa kolmannen maailman köyhiä ja vahvistaa Etelän kansalaisyhteiskuntia, miksi kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyötukea ei saa käyttää samalla tavalla?

***

Kansalaisjärjestöprojektien hallinto ja siihen liittyvä paperisota on viime vuosina käynyt yhä monimutkaisemmaksi. Kun mukaan lasketaan ulkoministeriön, suomalaisen kansalaisjärjestön ja yhteistyökumppanien omat hallintokulut, nämä kolme hallintoporrasta vievät yhteenlaskettuna kohtuuttoman osan kaikista varoista, vaikka esimerkiksi tarkistusmatkojen ja evaluaatioiden kuluja ei sisällytettäisi hallintokuluihin.

Joissakin tapauksissa hallinnossa on vielä neljäs, suomalaisen kansalaisjärjestön kenttätoimistojen muodostama porras. Pelkät uusien ohjeiden mukaisesti toteutetut tilintarkastukset nielevät melkoisen siivun pienempien projektien budjeteista. Kun myös kaikki piilotetut hallintokulut lasketaan mukaan, on todennäköistä, että koko sektorin varoista vähintään kolmannes mutta mahdollisesti jopa puolet uppoaa pelkkään hallintoon.

Eikö olisi joissakin tapauksissa paljon käytännöllisempää ja yksinkertaisempaa ostaa Etelän kansalaisjärjestöille vaikkapa muutama kerrostaloasunto tai arvokasta tonttimaata? Jos asunnot ja tontit vuokrattaisiin vapaiden markkinoiden kautta, ne tuottaisivat yhteistyökumppanille joka vuosi tietyn määrän tuloja, vuosikymmenestä toiseen.

***

Kansalaisjärjestön kannalta pieni määrä säännöllisiä tuloja on aina paljon arvokkaampi asia kuin kymmenen kertaa suurempi määrä rahaa joka tulee isoina, ennustamattomina ja epäsäännöllisinä pulsseina. Isoina rysäyksinä tulevia rahoja on hyvin vaikea käyttää järkevästi ja tehokkaasti. Ne ovat ongelma toiminnan pitkän tähtäyksen suunnittelun ja järjestöjen sisäisten, demokraattisten päätöksentekoprosessien kannalta.

Omaisuus, joka tuottaa sadan vuoden ajan joka vuosi suurin piirtein saman verran tuloja, on parempi vaihtoehto. Koska kaikki tietävät tällaisista tuloista, niiden käyttö on helppo suunnitella - demokraattisesti - pitkälle tulevaisuuteen.

Esimerkiksi Mumbaissa kerrostaloasuntoihin sijoitettu raha voi tuottaa 20 prosentin vuotuisen koron, joissakin tapauksissa vielä enemmän. Tällä tavoin sijoitettu omaisuusmassa kahdeksankertaistuu vähän yli kymmenessä vuodessa. Ainakin Ympäristö ja kehitys ry on jo suunnitellut ainakin osittaista siirtymistä malliin, jossa se ei enää hakisi valtion kehitysyhteistyötukea vaan käyttäisi kaikki keräysvaransa kiinteistöjen tai muun omaisuuden ostamiseen keskeisille yhteistyökumppaneilleen.

Tämä vähentäisi ensin Etelään siirtyvän rahan määrää tuntuvasti, koska jokainen liike pitäisi rahoittaa pelkällä omarahoituksella, ilman valtion tukea. Itse asiassa, jos omaisuuden annettaisiin ensin kasvaa korkoa kymmenen vuotta, Etelän kansalaisjärjestö ei tänä aikana saisi itselleen lainkaan tuloja.

Seuraavan vuosikymmenen aikana kiinteistöt kuitenkin tuottaisivat sille noin puolitoista kertaa enemmän tuloja, kuin mitä perinteisen projektin omarahoitus ja sen jatkoksi saatu valtionapu yhdessä olisivat olleet, eikä tästä summasta tarvitsisi uhrata penniäkään moninkertaisen hallinnon kuluihin. Seuraavan vuosikymmenen aikana tulot olisivat jälleen yhtä suuret vaikka omaisuus ei enää kasvaisi.

Viidessäkymmenessä vuodessa yhteistyökumppani olisi jo saanut perinteiseen malliin verrattuna yhteensä ehkä kuusi kertaa enemmän tuloja. Niistä vain jokunen prosentti olisi uponnut hallintoon, ja varat olisi todennäköisesti muutenkin käytetty paljon kustannustehokkaammalla tavalla kuin normaali kehitysyhteistyöraha. On myös syytä muistaa, että esimerkiksi Englannin vanhimmat ihmisoikeusjärjestöt ovat nyt noin 200-vuotiaita ja että Suomessakin on jo yli 100-vuotiaita kansalaisjärjestöjä.

***

Kun kyseessä on esimerkiksi terveydenhuoltopalvelun kaltainen toiminto, jonka täytyy olla aina olemassa, tällainen menettely olisi paljon kestävämpi ratkaisu kuin nykyinen, "iso kertarysäys ja sitten ei enää mitään" -tyylinen kehitysyhteistyön malli.

Ennen kaikkea Etelän yhteistyökumppanin asema olisi paljon itsenäisempi ja vahvempi, eikä sen tarvitsisi enää kuunnella Pohjoisen rikkaiden lahjoittajien vaatimuksia eikä madella nöyrästi niiden edessä. Tällainen yhteistyö ei heikentäisi Etelän kansalaisyhteiskuntia vaan vahvistaisi niitä.

Ihanteellinen ratkaisu olisi tietysti kehitysyhteistyötä koskevan lainsäädännön muuttaminen siten, että myös valtion hanketuen käytöstä omaisuuden ostamiseen tulisi sallittua, hyvin perustelluissa tapauksissa.

Kirjoittaja on kirjailija sekä Ympäristö ja kehitys -järjestön sihteeri. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.