Vieraskolumni

Kaadamme bensaa hiipuvaan tuleen

Ei Zimbabwen Mugabe mikään peräpukama ole, hän on syöpä. Mutta kannattaako häntä enää oikeastaan tölviä?
Binyavanga Wainaina
12.8.2008

Binyavanga Wainaina Muistan kuinka kerran lapsena leikin sisareni kanssa leikkiä Idi Aminista. Hän oli meille itse paholainen, sillä hän oli murskannut äitimme kotimaan ja lähettänyt monet sukulaisistamme maanpakoon. Leikimme sitä, mitä tekisimme hänelle, jos saisimme hänet kiinni. Oli ilmiselvää, ettei pelkkä hirttäminen tai ampuminen riittäisi. Meidän pitäisi kiduttaa hänet hengiltä, keittää hänet öljyssä, leikata hänen jäsenensä pieniin paloihin.

Mutta sekään ei riittänyt: mikään ei tuntunut olevan tarpeeksi kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt. Niinpä me sallimme itsellemme yliluonnollisia voimia. Meidän pitäisi tappaa hänet jollakin karmealla tavalla, herättää hänet sitten henkiin ja keksiä vielä hurjempia tapoja tappaa hänet uudelleen. Ja näin jatkaisimme ikuisuuksiin.

Kun ongelma oli ratkaistu, säntäsimme leikkimään muita lastenleikkejä. Sillä Aminilla ei ollut mitään tekemistä meidän kanssamme; leikki oli vain meidän tapamme tuntea itsemme vähemmän haavoittuvaisiksi.

* * *

Kirjoitin alkukesästä kolumnin, jossa vertasin Mugabea peräpukamaan. Se tuntui silloin sopivalta - olin sairastunut, kuten monet muutkin, "mitä teemme Mugabelle" -tautiin.

Mutta tässäpä sen ajattelutavan idioottimaisuus: heti, kun sain tekstin kirjoitettua, muutin mieleni. Ei Mugabe mikään peräpukama ollut. Hänhän on syöpä, ja sen poistamiseen tarvitaan kemoterapiaa. Ah! Siinä on vielä kamalampi kutsumanimi.

Samaan aikaan eräs AC Grayling, minun laillani vaahdoten, esitti brittiläisessä Guardianissa, että Mugabe pitää pidättää ja lähettää Haagiin tuomittavaksi. Hysteerinen ajatus vailla mahdollisuuksia onnistua.

Zimbabwelainen kirjoittaja Petina Gappah ei juuri välittänyt Graylingistä. Hän vastasi: "Otetaan häneltä pois kunniamerkit. Poistetaan ritarin arvo. Eikä leikitä hänen kanssaan, koska hän ei hallitse kriketin sääntöjä. Ei päästetä häntä kansainvälisiin huippukokouksiin. Ja jos hän menee, me ei mennä ... lukitaan hänet Haagiin ja heitetään avain pois. Istutetaan Mugabe-vahanukke aasin selkään ja kuljetetaan se häpeäkulkueessa kaupungin halki."

Gappah jatkoi: "Vaatimukset Mugaben viemisestä Haagiin saattavat näyttää varteenotettavilta ehdotuksilta eivätkä dramaattisilta hämäyksiltä, mutta ne ovat vain sitä samaa hätiköityä mitättömyyttä - täytyy näyttää siltä, kuin länsimaat muka tekisivät jotain, vaikka lopulta ne eivät kuitenkaan tee mitään. Sen lisäksi, että nämä tyhjät eleet jättävät ongelman huomiotta, ne myös estävät kunnollisen analyysin ja tutkimuksen. Ja koska ne sanelevat debatin tason, niistä tulee osa ongelmaa."

* * *

Samaan aikaan Mugaben suurin vallan lähde on se valta, jonka me hänelle annamme. Hän säntäilee pitkin Zimbabwea kuin viisivuotias Duracell-pupu. Hän ja hänen joukkonsa leikkivät "me vastaan maailma" -leikkiä. New York Times iskee hänet otsikoihin. Samoin BBC ja George Bush. Mugabe saa enemmän huomiota kuin kukaan afrikkalainen johtaja. Hänellä on väliä. Ja se juuri on hänen bensiininsä. Hän herää joka aamu katsomaan, kuinka maailma kirkuu hänelle - ja epäonnistuu. Hän kirjoittaa tätä tarinaa.

Ja tarinasta on muodostunut hyvin yksinkertainen: me paiskomme Mugabea peräpukamin, koko maailma tönii ja törkkii häntä, ja sitten hän kaatuu. Niin me sanomme. Meidän unelmissamme Etelä-Afrikan Mbeki katkaisee sähköt ja heristää sormeaan, kunnes Mugabe poksahtaa kuin ilmapallo.

Jos Mbeki käyttää koko mahtinsa, Mugabe ja hänen liittolaisensa vain kasvavat. He ostavat generaattorit ja alkavat leikkiä sotaa. Jos Afrikan unioni tuomitsee hänet, hän alkaa kukoistaa. Tiedämme tämän, muttemme suostu myöntämään tilanteen sotkuisuutta. Kaikki Zimbabwen vanhat sotaratsut elävät sotaa uudelleen - nyt he nousevat koko maailmaa vastaan. Mugaben liittolaisten henkilökohtaiset taloudet hyötyvät anarkiasta ja pelosta.

* * *

Suuri osa meidän impotenssistamme on kuitenkin tekaistua: totuus on, että Mugaben hallitus on noussut viimeistä kertaa takajaloilleen. Hänen nykytoimiensa hysteria, kasvava poliittinen väkivalta ja yleinen sekasorto kertovat enemmän hänen tahmaisesta lopustaan kuin mistään oikeasta voitosta. Hän tietää tämän ja haluaa kaatua komeasti. Me emme ehkä tule näkemään sitä kostoa, jota janoamme.

Tärkeämpi tarina Zimbabwesta on nyt se, miten se on pysynyt kasassa - miten sen kansalaiset kotimaassa ja ulkomailla ovat lähteneet liikkeelle ja miten vaalikomissio on onnistunut järjestämään jotakuinkin vapaat ja reilut vaalit varmaankin sietämättömän paineen alla.

Ihmettelen sitä uskomatonta laatuzimbabwelaisten joukkoa, joka työskentelee ulkomailla ja menestyy. Ihmettelen myös sitä, että kiinteistöjen hinnat Hararessa nousevat yhä, kun paikalliset kieltäytyvät myymästä ja ulkomailla asuvat haluavat ostaa koteja tulevaa muutosta odottaessaan. Se, jos mikä on kirkas merkki Zimbabwen kansakunnan piilevästä sitkeydestä. He nousevat vielä vanhaan loistoonsa.

Kirjoittaja on kenialainen kirjailija ja toimittaja. Kolumni on julkaistu aiemmin Mail & Guardian -lehdessä. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.