Vieraskolumni

Julkkishumanitarismia kuoleman kentillä

Auttajien joukossa on aina niitä, jotka pyyteettömänä esiintyen tavoittelevat omaa etuaan ja kiillottavat sankarikilpeään.
Rauli Virtanen
10.6.2014

Olen käynyt viime vuosina useamman kerran Kambodžassa. Maan kohtalot ovat minulle läheisiä, olinhan ensi kerran Phnom Penhissä keväällä 1975, vain pari viikkoa ennen kuin punakhmerit syöksivät maan vuoteen nolla.

Ilman kansainvälisen yhteisön tukea Kambodža ei olisi noussut jaloilleen sen jälkeen, kun Vietnamin armeija vuonna 1979 "vapautti" maan Pol Potin terrorin alta.

Yhteistyöhankkeista nyt paljolti vetäytyvä Suomi kantoi esimerkiksi oman kortensa kekoon, kun ulkoministeriön tukema Finnmapin hanke auttoi lähes kolmea miljoonaa kambodžalaista saamaan omistusoikeuden heille merkittyyn palstaan. Tosin yksinvaltainen, korruptoitunut Hun Senin hallinto sallii yhä maa-alueitten ryöstöt niillä alueilla, joissa maarekisteriä ei ole.

Traumaa yhä läpi käyvästä Kambodžasta tulee tänään tavallisen ihmisen mieleen mahtava Angkor Watin temppelialue tai synkkä ihmiskauppa. Mutta miten ne avautuvat?

* * *

Istuessani Mekongjoen rantakahvilassa saapuu viereiseen pöytään viiden hengen länsimaalainen perhe. Sen sijaan, että he seuraisivat hitaasti ohitse soljuvaa värikästä liikennettä tai ympärillä käveleviä paikallisia ihmisiä, koko perhe ottaa iPadit ja kännykät esille ja sulkee Kambodžan pois mielestä.

Jään miettimään, ovatko he käyneet Angkor Watissa vain "selfie"-matkalla.

Vielä enemmän minua askarruttaa keväällä paljastunut ihmiskauppaan liittyvä skandaali. Newsweek-lehti kertoi, että kansainvälistä kuuluisuutta seksikaupan vastaisessa työssä saavuttanut kambodžalainen Somaly Mam onkin sepittänyt osan omasta taustastaan sekä seksikaupan lapsiuhrien henkilöhistoriasta.

Tämä on kiusallinen ja vakava paikka humanitaarista toimintaa seuraavalle medialle, varsinkin kun alan arvostetut journalistit New York Timesin Nicholas Kristofin johdolla ovat nostaneet Somaly Mamin jalustalle ja rahoittaneet hänen toimintaansa.

Pahimmillaan jotkut  orpokodeista ovat olleet yhtä mediasirkusta, missä tärkeintä on ollut medianäkyvyys eli avustusten saaminen, eikä esimerkiksi lasten psyykkinen hoito.

* * *

Fakta on se, että auttajienkin joukossa on aina niitä, jotka pyyteettömänä esiintyen tavoittelevat samalla omaa etuaan ja kiillottavat sankarikilpeään.

Kokemuksesta tiedän myös sen, että joskus pakolaisilla on tarve dramatisoida kohtaloaan paremman kohtelun saamiseksi. Somaly Mamin kaltainen taitava manipuloija taas saa niitä ja näitä lupaamalla, että hädänalaiset vetävät yhtä köyttä eli kertovat samaa tarinaa.

Median on helpompi uskoa uhreja kuin pahantekijöitä, vaikka terve epäilys pitäisi empatiasta huolimatta aina säilyttää. Opetus medialle onkin se, että auttajien ja autettavienkin motiivit on syytä tarkoin tutkia.

Kyynikot ovat saaneet tästä hyvän aseen. Vaarana on se, että juuri niille tarpeellisille Kambodžan orpokodeille ja ihmiskauppaa vastaan taisteleville kansalaisjärjestöille lähetettävät avustukset vähenevät.

Avustusjärjestöt toki pohtivat kaiken aikaa - ja nyt vielä suuremmalla syyllä - sitä, mikä on niiden käyttämien julkkisten arvo loppupeleissä. Siksi Jyväskylän yliopistossa toukokuussa esitetty Riina Yrjölän väitöskirja länsimaalaisesta julkkishumanitarismista on entistä ajankohtaisempaa luettavaa.

Kysymys on moraalisen toiminnan kyseenalaistamisesta ja sen läpinäkyvyydestä. Jos sitä ei tehdä, putoaa avustustoiminnalta kansalaisjärjestöjä kannattavan kansan tuki, ja kyynikot voittavat.

Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.