Vieraskolumni

Journalismikoulutusta maassa, jossa journalismia ei ole

On ylioptimistista sanoa, että ilmapiiri tiedonvälityksen ympärillä olisi Turkmenistanissa parantunut. Muutoksen tuulia on kuitenkin ilmassa.
Sean Crowley
15.12.2009

Sean Crowley



Olet varmaankin kuullut Turkmenistanista, mutta löydätkö sen kartalta?

Etsi ensin Turkki, liu'uta sitten sormeasi oikealle yli Kaukasuksen vuorien, läpi Kaspianmeren... ja sieltähän se löytyy, silkkitien risteyksestä, jossa aavikko ja vuoret kohtaavat.

Kävin marraskuussa varsin epätodellisella työkeikalla Turkmenistanissa. Opetin pääkaupungissa Ashgabatissa journalismia – vaikkei maassa edes ole journalismia. Pidin luentosarjan median toiminnasta Euroopassa Etyjin kutsumana (Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö).

Turkmenistanissa hallituksella on täydellinen monopoli median toimintaan, minkä lisäksi viranomaiset rajoittavat myös maan internetliikennettä sulkemalla esimerkiksi kaikki ulkomailta operoidut opposition nettisivustot.

Turkmenistanilaistoimittajilla on lupa välittää vain valtion tuottamaa "tietoa". Käytäntö on hyvin samanlainen kuin aikoinaan Neuvostoliitossa .

Etyj, jonka jäseneksi Turkmenistan on hyväksytty, kuvailee maan lehdistön tilaa diplomaattisin sanakääntein "järjestön historiassa ennenkuulumattomaksi".

***

Turkmenistanissa on yksipuoluejärjestelmä, jota presidentti Saparmurat Niyazov johti kuolemaansa joulukuussa 2006 asti. Niyazov rakensi ympärilleen laajan henkilökultin: hän nimesi itsensä "Turkmenbashiksi", turkmenilaisten isäksi, ja törsäsi valtavat summat kaasun ja öljyn myynnistä saatuja varoja mahtaileviin hankkeisiinsa - koulutuksen sekä terveys- ja sosiaalihuollon kustannuksella.

Länsimedia toimi aina ripeästi tiedottaessaan hallitsijan suureellisista ja kummallisesta hankkeista. Turkmenbashi nimesi tammikuun itsensä mukaan, huhtikuun puolestaan äidilleen. Hän kielsi baletin, kultahampaat ja nauhoitetun musiikin. Hän määräsi rakennettavaksi järven keskelle autiomaata ja jääpalatsin lumettomilla kukkuloille lähelle Iranin vastaista rajaa.

Tilastot Turkmenistanista valehtelevat: maan kadehdittava talouskasvu perustuu energian myyntiin, josta saadut tulot jäävät pitkälti eliitin käsiin.

Vaikka Turkmenistanin pääkaupungin Ashgabatin suureellisuus mykistää matkaajan, käynti kaupunkia ympäröivien vuorten riutuvissa kylissä paljastaa toisenlaisen todellisuuden, köyhyyden ja epätoivon.

***

Vuonna 2007 valtaan nousi Kurbanguly Berdymuhamedov, joka on ollut otteissaan asteen vaatimattomampi. Berdymuhamedov vierastaa edeltäjänsä kaltaista henkilökulttia, ja hän on uudistanut eläkejärjestelmää ja pyrkinyt tuomaan Turkmenistanin osaksi kansainvälistä yhteisöä.

Myös ulkomaat ovat osoittaneet kasvavaa kiinnostusta luonnonvaroiltaan rikasta Turkmenistania kohtaan. Maailman viidenneksi suurimpien kaasuvarantojen ja keskeisen sijaintinsa puolesta niin länsi kuin itäkin ovat esitelleet maalle kosiokutsuja. Ja kun uudet putkistot saadaan valmiiksi, Turkmenistan pystyy tulevaisuudessa toimittamaan kaasua ja öljyä niin EU:lle kuin Intialle, Kiinalle, Venäjälle ja Iranillekin.

Valitettavasti vaatimukset mielipiteenvapaudesta ja ihmisoikeuksista jäävät taloudellisten päämäärien varjoon. "Tehkää kotopuolessa mitä lystäätte, kunhan ette sulje kaasu- ja öljyhanoja", tuntuu riittävän kauppakumppaneille.

Nyt kun uusi hallitus on osoittanut halua rakentaa siltoja ja kauppasuhteita ulkomaille, muutamat kansainväliset järjestöt, kuten YK ja Etyj, ovat rohjenneet kysellä myös avoimemman sisäpolitiikan perään. Suuntaus on oikea. On huolestuttavaa, jos ihmisoikeuksia halveksuvia valtioita  hyväksytään jäseniksi vaatimatta niitä tilille yhteisiin standardeihin kohdistuvista puutteista.

***

Marraskuinen matkani Turkmenistaniin oli neljäs laatuaan, ja kaikki näytti olevan ikävällä tavalla ennallaan. Poliiseja ja turvallisuusviranomaisia on joka puolella, ja vaikka ohikulkijan tai kengänkiillottajan kasvoilla saattaakin käväistä kohtelias hymy, kukaan ei halua tulla nähdyksi juttelemassa ulkomaalaisen kanssa. Illalla epätodellisen pääkaupungin kadut muuttuvat päiväsaikaakin autiommiksi.

Vaikka onkin ylioptimistista sanoa, että ilmapiiri tiedonvälityksen ympärillä olisi parantunut, muutoksen tuulia on ilmassa. Koska Turkmenistan haluaa osaksi muuta maailmaa, se on perustanut viime aikoina ahkerasti suurlähetystöjä ja kaupallisia edustustoja. Kun tähän yhdistää kasvaneen itseluottamuksen ja halun kertoa maailmalle Turkmenistanin saavutuksista, tarve ammattitaitoiselle tiedotushenkilöstölle on ilmeinen.

Juuri tätä varten minut oli kutsuttu maahan opettamaan: Miten toimittajat vapaissa yhteiskunnissa työskentelevät ja mitä tiedottajilta odottavat? Miten lehdistötiedote laaditaan ja lehdistötilaisuus järjestetään?

Huolimatta rajoituksista ja valvonnasta (luennoilla oli läsnä vähintään kaksi tummiin laseihin pukeutunutta miestä), tilanne oli varsin ainutlaatuinen. Koska monet opiskelijoista puhuivat käypää englantia, saatoimme ohittaa valvonnan vaihtamalla kielen pois venäjästä. Keskustelimme lehdistönvapaudesta ja yleisön oikeudesta tietoon.

Opiskelijoita myös kiehtoi kuulla muun muassa, että tiedotusvälineet Suomessa saavat olla kaupallisia yrityksiä ja että valtio-omisteisella yleisradiolla on mahdollisuus tutkia pääministerin työ- ja yksityisasioita.

Turkmenistanin valtion harjoittama sensuuri on luonut tilanteen, jossa kansalaiset tietävät juuri ja juuri, kuka on Barack Obama tai mistä Kööpenhaminassa näinä päivinä puhutaan. Konsanaan tutumpaa heille on, jos kaikkivoipa presidentti on avannut uuden kaasuaseman, Lebabin riisintuotanto on kasvanut tai sankarillinen traktorikuski on ahertanut tuplatyövuoron ylittääkseen tuotanto-odotuksensa.

***

Vaikka vierailuani hiersi kahden erilaisen maailman kohtaaminen, toivon, että tämä pioneerikokeilu johtaisi itsenäisemmän mediasektorin kehittymiseen. Turkmenistanilla on pitkä matka kuljettavanaan, kuten monessa muussakin entisessä neuvostotasavallassa. Kenties siemen vastuullisemman ja asiavetoisemman journalismin puolesta on kuitenkin istutettu.

Toivoa sopii, että vapaata lehdistöä ei jonain päivänä nähdä Turkmenistanissa enää uhkana vaan julkista keskustelua ja poliittista osallistumista vahvistavana voimavarana.

Kirjoittaja on YK-yliopisto Widerin tiedottaja ja on aiemmin työskennellyt BBC:n ulkomaanuutisten tuottajana. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.