Vieraskolumni

Israel ja USA, egyptiläisten pahan kaksikko

Sanna Negus
20.1.2003



KAIRO -- Egyptiläiset osoittavat harvoin mieltään. Ei siksi etteikö protestiin olisi aihetta, päinvastoin. Maa on vakavassa talouskriisissa, ihmisoikeuksia ja demokratian periaatteita ei kunnioiteta – se tavallinen lista kehitysmaiden ongelmista. Syy mielenilmausten vähyyteen johtuukin siitä, että niitä on vaikea järjestää. Hallitus ei halua kuulla arvostelua ja kuka tietää, jos vaikka mielenosoitus leviäisi mellakoinniksi. Siihen näennäisdemokraattisella sotilasvaltiolla ei ole varaa. Siksi sallittujen mielenosoitusten sisällöllä on aina suhteellisen turvalliset raamit: Israelin toimia saa vastustaa, samoin USA:n.

Palestiinalaisten puolesta, Israelin toimia vastaan ollaan huudettu iskulauseita viime keväästä saakka, nyt on vuorossa Irakin sodan vastustaminen. Joulun alla muutama sata mielenosoittajaa oli kokoontunut Qatarin suurlähetystön eteen osoittamaan mieltään. Qatar on antanut USA:n käyttöön suuren al-Udeidin tukikohdan, joka on todennäköisesti mahdollisen sodan tärkein iskujen laukaisupaikka.

Egyptiläiset eivät sinänsä pidä Saddam Husseinista, mutta he pitävät George Bushista vielä vähemmän. Aivan kuten palestiinalaisten kärsimys miehitetyillä alueilla, irakilaisten ahdinko sapettaa egyptiläisiä, vaikkei siitä välitykään jatkuvaa tv:n kuvavirtaa niinkuin intifadasta. Ajatus islamilaisesta yhteisöstä, ummasta, tulee väistämättä esiin kriisin keskellä. Me muslimit vastaan muut –ajattelu on vain kasvanut palestiinalaisten intifadan jälkeen, ja syyskuun 11. jälkeiset tapahtumat vain entisestään lisäsivät kairolaisen kaduntallaajan Amerikan-vastaisuutta.

Mielenosoittajat näkevätkin Palestiinan ja Irakin samanlaisena kuviona: Israel ja Yhdysvallat ovat sama pahan kaksikko, jotka haluavat tuottaa kärsimystä arabeille ja muslimeille. Vaikka lännessä kuinka vakuutellaan, että terrorismin vastainen sota ei ole islamin vastaista sotaa, täällä USA:n toimet nähdään juuri iskuna muslimeja vastaan. Amerikkalaisten ylimielisyys ärsyttää ehkä eniten, kuinka he kehtaavat tulla tänne ja sanoa mitä tehdä? Kairolaiset mielenosoittajat ovatkin vaatineet paitsi Israelin myös Yhdysvaltain suurlähettilään lähettämistä kotiin.

Koska nämä pyynnöt eivät ymmärrettävästi toimineet, aktivistit perustivat vuosi sitten kansalaisliikkeen, joka kehotti boikotoimaan israelilaisia ja amerikkalaisia tuotteita. McDonald’s ja muut lisenssillä toimivat pikaruokaketjut ilmoittivat pian tehneensä tappiota ja samalla paikalliset pikaruokalat käärivät rasvantuoksuiset voitot. Moni vaihtoi Marlboron Cleopatra-savukkeisiin ja täällä vielä odotellaan, milloin Coca Colan sijasta pääsee maistamaan Mekka kolaa.

Vaikka kauppaboikotin menestyksestä on eri versioita, ainakin se pisti kansalaiset miettimään mitä he kuluttavat. Silti monelle egyptiläiselle amerikkalainen pikaruokala on vaurauden ja vapauden symboli, niihin mennään perheen kanssa, treffeille, kaveriporukan kanssa. Eivätkä viisumijonot USA:n suurlähetystön edustalla ole pienentyneet, unelma paremmasta saa monet yhä yrittämään viisumilottoa. Amerikkaa ihannoidaan edelleen, mutta ei se tarkoita sitä että viisumin saajan pitää hyväksyä USA:n Lähi-idän politiikka.

Myöskään Egyptin hallitus ei pidä USA:n ulkopolitiikasta. Egyptin presidentti Hosni Mubarak on sanonut että Irakin sota olisi katastrofi koko alueelle, Egypti ei aio osallistua sotaan millään tavoin. Sodan syttyessä Egyptille koituisi 6-8 miljardin euron tappiot menettyinä tuloina turismista ja Suezin kanavasta. Jo nyt talous on rapakunnossa eikä kansan tyytymättömyyteen ole varaa.

Egypti on kuitenkin USA:n liittolainen; hyvitykseksi rauhansopimuksesta Israelin kanssa se saa vuosittain kaksi miljardia dollaria talous- ja sotilasapua USA:lta. Persianlahden sodassa Egypti oli näkyvästi mukana ja se sai siitä kiitokseksi suuren osan velkojaan anteeksi. Jos Irakin sota syttyy, Egypti on puun ja kuoren välissä: se vastustaa sotaa, mutta joutuuko se myötäilemään USA:ta? Kuinka kansalaiset reagoivat?

Kansa on siis pidettävä aisoissa. Mielenosoituksissa on usein kaksinkertainen määrä mellakkapoliiseja protestoijiin nähden. Tosiasiassa mielenosoittajien ydinjoukko on varsin pieni, mutta mielenosoituksilla on kaikupohjaa yliopistoilla, joten lisäpotentiaalia löytyy. Mutta jo nyt Irakin sotaa vastustavia mielenosoittajia on pidätetty ja lisää on varmasti luvassa, jos sota syttyy. Iskulauseiden joukkoon onkin vaivihkaa ilmaantunut myös hallitusta vastustavia ilmauksia, vaatimuksia toimista, ei tyhjistä sanoista.

Maan hallitus kuitenkin pelkää, että siltäkin aletaan vaatia ihmisoikeuksien kunnioittamista, demokratiaa. Egypti ei ole ainoa - yksikään arabimaa ei voi kehua olevansa aidosti demokraattinen. Yhdysvallat on uhannut ehdollistaa lisäavun Egyptille, jota tarvittaisiin, jos sota kestää pitkään. Jos kerran USA haluaa vaihtaa hallinnon diktatorisessa Irakissa, mikä estää sitä toimimasta samoin muualla? Egypti tuntuu luottavan valttikorttiinsa Lähi-idän kriisin välittäjänä, tärkeänä liittolaisena. Lähi-idän väkivallan varjossa Egypti on Yhdysvaltojen silmissä lopulta vakaa ja turvallinen maa, ystävä, olkoonkin että vakaus on saavutettu kansalaisten oikeuksista piittaamatta.