Vieraskolumni

Indikaattorit eivät takaa tilaa huutaa

Kansalaisyhteiskunnan puolustaminen edellyttää erimielisyyden tilan korostamista myös kehityspolitiikassa, kirjoittaa Kepan vieraskolumnisti Teppo Eskelinen.
Teppo Eskelinen
4.9.2018

Kansalaisyhteiskunta on ahtaalla ympäri maailmaa. Tämä koskee sekä katujen että toimistojen kansalaisyhteiskunnan toimintatilaa sekä yleisemminkin vapautta olla hallitusten kanssa eri mieltä.

Ilmiö on helppoa ja houkuttelevaa laittaa pelkän paikallisen autoritäärisyyden piikkiin. Demokraattisissa yhteiskunnissa on kansalaisvapauksia, diktatuureissa ei. Kuitenkin tilan kaventuminen koskee myös demokraattisina itseään pitäviä maita, ja autoritääristen yhteiskuntien muovautumiseen ulkopuoliset tekijät vaikuttavat merkittävästi.

Niinpä kansalaisyhteiskunnan ahtaalle joutumisen syitä on osattava etsiä myös paikoista, joissa se on vähemmän ilmeistä – kuten kehityspolitiikasta.

Kehityspolitiikassa ongelmat peittyvät ennen kaikkea mukavan tuntuisiin iskusanoihin, jotka pintaa raaputtamalla voivatkin osoittautua eri mieltä olemisen mahdollisuuksia heikentäviksi ilmiöiksi. Mainitsen tässä kaksi ajankohtaista: tuloksellisuus ja kumppanuus.

***

Tuloksellisuuden vaatimus kehitysyhteistyössä kasvaa koko ajan. Päällisin puolin kyse on tervejärkisestä, jopa itsestäänselvästä lähtökohdasta: tärkeisiin asioihin budjetoituja rahoja ei kannata tuhlata.

Tuloksellisuuden vaatimus alkaa kuitenkin herkästi ohjata kehitysyhteistyötä vinoon suuntaan. Toteutettaviksi hankkeiksi valikoituvat sellaiset, joista todennäköisimmin saadaan selvästi dokumentoitavia, määrällisiä ja välittömiä tuloksia.

Erityisen huonosti nopeiden tulosten indikaattoreihin mahtuvat demokraattiset käytännöt ja eri mieltä olemisen vapaus.

Kuitenkin ”kehitys” positiivisesti ymmärrettynä on pitkäjänteistä valtasuhteiden tasapainon ja poliittisten instituutioiden muutosta, jota ei voi pukea yksittäisten hankkeiden numeroituviksi tuloksiksi. Tällainen muutos jää tuloksellisuusvimmassa sivuraiteelle.

Erityisen huonosti nopeiden tulosten indikaattoreihin mahtuvat demokraattiset käytännöt ja eri mieltä olemisen vapaus. Jos kansalaisyhteiskunnan toimintatilaa halutaan edistää, täytyy hyväksyä se, että tulokset näkyvät laadullisina ja epämääräisinä, monimuotoisena sorinana ja joskus kuohuntanakin.

Teknisesti ymmärretty tuloksellisuus onkin täysin yhteensopivaa autoritäärisen politiikan kanssa. Kehityspolitiikan suurissa tavoitteissa, YK:n vuosituhattavoitteissa ja kestävän kehityksen tavoitteissa, ei sen kummemmin puhuta eri mieltä olemisen vapaudesta tai demokratiasta. Niissä vaaditaan teknisiä tuloksia.

Autoritääriset hallinnot ovat usein hyviä tuottamaan tällaisia tuloksia, ja kun ne tuottavat sitä, mitä toivotaan, niitä myös siedetään.

***

Myös kumppanuus tuntuu lähtökohtaisesti mukavalta: miksipä toimijat eivät etsisi synergiaa institutionaalisten rajojen yli? Nykyisin kehityspolitiikassa houkutellaan erityisesti järjestöjä ja yrityksiä yhteistyöhön. Monet järjestöihmiset ovat tyytyväisiä, kun yritysmaailmasta löytää vastakaikua, jopa samanhenkisiä ihmisiä, ja tätä voi liputtaa ”ennakkoluulottomuutena”.

Tällainen yhteistyö on aina näennäisesti yhteisistä intresseistä lähtevää, yksittäistä ja toimijan omiin lähtökohtiin perustuvaa. Mutta tietysti se muuttaa näitä toimijoita ja luo uusia normeja ja käytäntöjä.

”Entistä yhteistyökykyisempi kansalaisyhteiskunta” tulisikin pohjimmiltaan ymmärtää samanlaiseksi orwellilaiseksi käsitteeksi kuin ”entistä yhteistyökykyisempi media”.

Ennen kaikkea yrityskumppanuus pönkittää yhtä järjestöjen funktiota toisen kustannuksella. Järjestöt ovat yhtäältä hankehallinnoijia, toisaalta erimielisyyden ääni ja vallan vahtikoira. Mitä enemmän ne keskittyvät ”kumppanuuksiin”, sitä sivummalle ja vaikeammaksi vahtikoiran ääni jää.

Sertifioinnit, yritysdialogi ja kumppanuushankkeet voivat tuottaa periaatteessa hyödyllisiä tuloksia, mutta lopputuloksena tai ainakin sivutuotteena on herkästi pistävyytensä menettänyt järjestökenttä. Samalla myös jäljellä olevan kriittisen kansalaisyhteiskunnan kurinalaistaminen helpottuu, kun kansalaisyhteiskunnan äänet voidaan luokitella ”järkeviin” kumppanuuksiin ja poliittiseen häiriköintiin.

”Entistä yhteistyökykyisempi kansalaisyhteiskunta” tulisikin pohjimmiltaan ymmärtää samanlaiseksi orwellilaiseksi käsitteeksi kuin ”entistä yhteistyökykyisempi media”.

***

Kehityspolitiikka ei ohjaa maailmanpolitiikkaa, mutta ei ole myöskään yhdentekevää. Siksi kehityspolitiikassakin on kysyttävä, onko sen muodoissa ja toteutuksessa kansalaisyhteiskuntaa ja ilmaisunvapautta rajoittavia piirteitä.

Nykyisin kehityspolitiikan onnistuminen nähdään välittömien hankekohtaisten tulosten kautta ja järjestöjä houkutellaan omaksumaan yritysten kumppanien rooli. Kuten todettua, nämä piirteet eivät ole ongelmattomia.

Jos eri mieltä olemisen vapaus on tärkeää, se priorisoidaan. Tällöin kehitysyhteistyön ensimmäisen periaatteen tulisi olla: varmista, että vääryyden kokemuksen kohdatessa on tilaa huutaa.