Vieraskolumni

Imperialismin uudet vaatteet

Meneillään olevissa neuvotteluissa TTIP-vapaakauppasopimuksen luomiseksi on mukana ronski lemahdus huonoa ilmaa 1990-luvulta.
Christer K. Lindholm
23.8.2016

EU:n ja Yhdysvaltain välisissä vapaakauppaa ja investointeja koskevissa TTIP-neuvotteluissa ylivoimaisesti eniten vastustusta on herättänyt niin sanottu sijoittajansuoja. Toteutuessaan kyseessä olisi sopimukseen sisällytetty mekanismi, joka antaisi monikansallisille suuryrityksille entistä laajemmat mahdollisuudet haastaa yksittäisiä valtioita oikeuteen lainsäädännöstä ja muista toimenpiteistä, jotka saattavat heikentää yritysten voitontekomahdollisuuksia.

Sijoittajasuojan keskeinen asema TTIP-neuvotteluissa on myös herättänyt kummastusta: mihin erillistä sijoittajasuojaa oikein tarvitaan ottaen huomioon, että niin EU:ssa kuin Yhdysvalloissakin on täysin toimiva oikeusjärjestelmä?

* * *

Saadakseen vastauksen tähän kysymykseen täytyy ensin palata parikymmentä vuotta ajassa taaksepäin, 1990-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Silloin käynnistyivät OECD:n puitteissa neuvottelut niin sanotusta Multilateral Agreement on Investment (MAI) -sopimuksesta, jonka tavoitteena oli kansainvälisten investointien nauttiman sijoittajasuojan merkittävä vahvistaminen.

Virallisesti MAI-neuvotteluja mainostettiin yrityksenä luoda selkeät ja yksiselitteiset pelisäännöt kansainvälisille investoinneille, jotka reaalisosialismin purkamisen ja kansainvälisten pääomaliikkeiden vapautumisen seurauksena olivat vilkastuneet merkittävästi.

Todellisuudessa kyse oli kuitenkin harvinaisen julkeasta yrityksestä vahvistaa monikansallisten suuryritysten valtaa kansallisvaltioiden demokraattisesti valittujen hallitusten kustannuksella.

Kaikkein hävyttömintä MAI-neuvotteluissa oli niiden lähtöasetelma. Jo alusta asti sopimus oli tarkoitettu kansainvälisesti yleissitovaksi, siis jopa kehittyviä talouksia myöten. Koska neuvottelufoorumiksi valittiin rikkaiden teollisuusmaiden järjestö OECD, kehittyvät taloudet suljettiin kuitenkin jo lähtökohtaisesti – ja täysin tarkoituksella – neuvottelujen ulkopuolelle.

* * *

Uusimperialistisessa hengessä kehittyvien talouksien odotettiin hyväksyvän sopimuksen, jonka rikkaat teollisuusmaat olivat neuvotelleet keskenään, omien monikansallisten suuryritystensä etuja silmällä pitäen.

Periaatteessa yksittäiset maat olisivat toki voineet kieltäytyä hyväksymästä sopimusta, mutta käytännössä tämä olisi ollut varsin vaikeaa aikana, jolloin Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF painostivat kehittyviä talouksia avautumaan globalisaatiolle myöntämänsä taloudellisen tuen vastineeksi.

Jotta kehittyvillä talouksilla ei olisi pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa MAI-sopimuksen sisältöön, neuvottelut käytiin yhtä salassa kuin TTIP-neuvottelut tänä päivänä.

Salailusta huolimatta sopimusluonnos vuoti kuitenkin julkisuuteen vuonna 1997, mikä herätti voimakkaiden vastalauseiden myrskyn niin kehittyvissä kuin rikkaissakin maissa. Massiivisen kielteisen julkisuuden seurauksena MAI-neuvotteluista vetäytyi ensimmäisenä Ranska, ja sen jälkeen useita muitakin OECD-maita, ja vuotta myöhemmin sopimus kuopattiin lopullisesti.

Taloudellinen uusimperialismi ei kuitenkaan kuollut MAI-sopimuksen mukana, vaan Harry Potter-kirjojen pahan Voldemort-taikurin tavoin on se tullut takaisin uudessa hahmossa.

Myös TTIP:n tavoitteena on nimittäin tehdä sijoittajasuojaa koskevista säännöistä kansainvälisesti yleissitovia, mikä puolestaan selittää niiden keskeisen merkityksen sopimusneuvotteluissa. Ja aivan kuten MAI-sopimuksen kohdalla, TTIP:n sijoittajasuojasta neuvottelevat keskenään rikkaat, omia monikansallisia yrityksiään herkällä korvalla kuuntelevat teollisuusmaat.

* * *

Ainakin kahdessa suhteessa maailmantalous on kuitenkin muuttunut ratkaisevasti 1990-luvun lopulta.

Ensinnäkin Maailmanpankki ja IMF ovat – suurille organisaatioille harvinaisen ja siksi sitäkin kiitettävämmän itsekritiikin seurauksena – luopuneet aikaisemmin harjoittamastaan "globalisaatioon pakottamisesta", eivätkä näin ollen enää ole käytettävissä rikkaiden länsimaiden ja niiden monikansallisten suuryritysten palkkanyrkkeinä.

Toiseksi EU:lla ja Yhdysvalloilla ei Kiinan ja muiden suurten kasvutalouksien nousun seurauksena ole enää samanlainen hallitseva asema maailmantaloudessa kuin vielä 1990-luvun lopulla, mikä on näkynyt erityisen selvästi Maailmankauppajärjestö WTO:n puitteissa käytävissä kauppaneuvotteluissa.

Tämän päivän moninapaisessa maailmantaloudessa rikkaat teollisuusmaat eivät toisin sanoen enää pysty yksipuolisesti sanelemaan kansainvälisen kaupan ja kansainvälisten investointien sääntöjä.

Siksi MAI-sopimuksen keppiä onkin korvattu TTIP:n porkkanalla jos haluaa käydä kauppaa EU:n ja Yhdysvaltain kanssa, pitää ensin hyväksyä TTIP:n mukaiset pelisäännöt, sijoittajasuojalausekkeet mukaan lukien. Ja koska EU ja Yhdysvallat ovat edelleen maailman kaksi suurinta talousaluetta, tämä on tarjous josta harva kehittyvä talous tai kasvutalous voi kieltäytyä.

Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.