Vieraskolumni

Ilmastovelan maksu ei ole makuasia

Ilmastotyössä ei saa sivuuttaa maailman enemmistön etua. Siksi ei ole samantekevää, kuka ilmastorahoituksen käytöstä päättää. Kolumni on osa 10.6. julkistettavaa "Kenen ilmasto" -pamflettia.
Esa Salminen
8.6.2010

Esa SalminenTeollisuusmaat ovat hyödyntäneet ilmakehää reilusti yli kohtuuden. Siksi rahoitus ilmastonmuutoksen torjuntaan ja sen tuhojen minimoimiseksi pitää nähdä vahingonkorvauksena, velanmaksuna maailman köyhälle enemmistölle. Siis: ilmastorahoituksen tulee aidosti lisätä Suomenkin tukea köyhille maille.

Suomessa on kuitenkin päätetty koota suurin osa Kööpenhaminassa vuonna 2009 luvatusta 110 miljoonan euron ilmastorahoituksesta kehitysavusta vähentämällä. Asiasta vastaavat ministerit ovat julkisuudessa selitelleet, että on makuasia, ovatko nämä eurot uutta vai jo aiemminkin luvattua rahaa, sillä bruttokansantulon laskiessa pienemmilläkin euromäärillä päästäisiin annettuihin kehitysyhteistyölupauksiin.

Tällaisella puheen sumuverholla yritetään peittää se, että Suomi naamioi kehitysapua ilmastorahoitukseksi ja välttää vastuunkannon.

Ruotsin sumuverho on hivenen parempi: sikäläinen kehitysministeri totesi, että kaikki Ruotsin antama 0,7 prosentin bruttokansantulo-osuuden ylittävä kehitysrahoitus voidaan laskea kansainväliset velvoitteet ylittäväksi tueksi köyhille maille. Sekään ei kuitenkaan ole uutta rahaa ilmastonmuutoksen torjuntaan, sillä Ruotsi on jo vuosikaudet antanut bruttokansantulostaan prosentin kehitysapuun.

Silti Ruotsin esimerkki on hyvä Suomelle: Ruotsissa pidetään kiinni 0,7 prosentin lupauksesta ja sen päälle ilmastorahoituksen lupauksesta.

***

Ilmastonmuutokseen liittyvä rahoitus on uusi ilmiö, jonka pelisäännöt ja käytännöt ovat vasta muotoutumassa ja jonka tarpeestakin kiistellään.

Kööpenhaminassa teollisuusmaat sitoutuivat nostamaan vuosittaisen ilmastorahoituksen 100 miljardiin dollariin vuoteen 2020 mennessä. Sopii toivoa, että lupaus perustuu parhaaseen ja uusimpaan tieteelliseen tutkimukseen rahoitustarpeesta.

Rahamäärä on kuitenkin sivuseikka niin kauan kuin päättäjille kyse on makuasioista. Ensin pitäisi päästä siihen poliittiseen tahtotilaan, jossa aidosti halutaan antaa lisää tukea tähän elintärkeään työhön ja nähdään ilmastotavoitteet kaupallisia tavoitteita tärkeämmiksi.

Riittävän rahoituksen lisäksi on tärkeää varmistua siitä, että työ on tehokasta. Ei liene järkevää luoda kokonaan uusia byrokraattisia rakenteita uuden rahan kanavoimiseksi; monin paikoin maatasolla ilmastorahoitus ja muu kehitysrahoitus on hyvä pitää yhdessä.

Kuten kehitysavussa, vastaanottajien omistajuus on kestävyyden ehto. Etelässä ilmastorahoituksen loogisin koti on maiden omien ilmasto-ohjelmien toteuttamisessa paikallisten instituutioiden kautta. Näin myös kehitysyhteistyön yleiset periaatteet, kuten naisten, lasten, vammaisten, vähemmistöjen ja hivin/aidsin kanssa elävien tarpeiden huomioiminen, toteutuvat lähes automaattisesti, eikä uusia pyöriä tarvitse keksiä.

Kuten kaikessa muussakin kehitysyhteistyössä, ongelmilta ei voida kokonaan välttyä, eikä lisäraha poista monen vastaanottajamaan hallinnon epädemokraattisuudesta ja läpinäkymättömyydestä aiheutuvia ongelmia. Niiden kitkemiseen tarvitaan jatkossakin pitkäjänteistä työtä ja vahvaa itsenäistä kansalaisyhteiskuntaa.

Kehitysavun kriteerit kaipaavat selkiyttämistä. Antajamaat haluavat laskea vuosi vuodelta yhä enemmän kehitysavuksi sellaisia kuluja, jotka eivät tähtää köyhyyden vähenemiseen. Suomen onkin syytä ajaa kehitysavun kriteerien selventämistä, sillä ilmastorahoitus on omiaan sekoittamaan pakkaa entisestään.

Sellaista ilmastorahoitusta, joka tähtää etupäässä teollisuusmaiden päästötavoitteiden toteuttamiseen, ei saa jatkossakaan laskea kehitysavuksi.

***

Ei ole samantekevää, kuka rahoituksen käytöstä päättää. Esimerkiksi määrällisesti suurimmaksi ilmastorahoittajaksi profiloitunut Maailmanpankki ei ole nykyisellään järin uskottava ilmastotoimija, eivätkä vastaanottajien toiveet paina paljonkaan sen päätöksenteossa.

Köyhillä mailla on oikeus osallistua ilmastorahoituksesta päättämiseen. Siksi Suomen tulee ajaa ilmastorahoituksen kanavointia ennen kaikkea YK:n alaisen, köyhien maiden johtaman rahaston kautta. Ilmastorahoituksen nykyisestä pirstaloitumisesta kymmeniin rahastoihin tulee pyrkiä eroon.

Jos me länsimaalaiset yksin päätämme, mikä on maailmalle parasta, syyllistymme ylimielisyyteen ja rasismiin ja saatamme myös haaskata rahamme johonkin sellaiseen, johon niitä ei ole tarkoitettu. Jo nyt Suomi on kanavoimassa ilmastorahoitustaan moniin kiistanalaisiin hankkeisiin.

Avoimempi ja demokraattisempi rahojen käyttöä koskeva päätöksenteko voi osaltaan varmistaa, ettei ilmastotyössä sivuuteta maailman enemmistön etua. YK:n alaisessa rahastossa nähtäisiin selvästi sekin, ettei ilmastorahoitus ole joidenkin yksittäisten Pohjoisen päättäjien makuasia vaan vakava asia, joka vaatii sanojen sijaan oikeita toimia.

Kirjoittaja on Kepan tiedottaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.

Kolumni on julkaistu osana "Kenen ilmasto?" -pamflettia (toim. Outi Hakkarainen ja Mira Käkönen). Teos erittelee markkinamekanismeille perustuvien ilmastoratkaisujen kehityspoliittisia merkityksiä ja esittää ilmasto-oikeudenmukaisuuden pohjalta uudenlaisia ratkaisuja. "Kenen ilmasto?" julkistetaan torstaina 10.6, ks. tapahtumakalenteri.