Vieraskolumni

Ilmastonmuutos istahtaa viereen

Epäekologisia valintoja on helpompi perustella, kun ilmastonmuutos ei vielä asu naapurissa.
Hanne Hämäläinen
18.2.2013

Laihoja sopimuksia, pitkiä tuloksettomia neuvotteluja, numeroita, prosentteja, konsensusarvioita, malleja ja kaavioita: niistä on ilmastonmuutos Pohjolassa tehty. Ilmastonmuutoksesta kertovaa lehtijuttua kuvittaa aurinkoranta: ehkä meillä täällä Suomessakin on pian ihanan lämpöiset kesät, hurraa!

Ilmastonmuutos näyttäytyy teoreettisena teatterina, jossa jääkarhu katsoo surkeana televisioruudulta virvoitusjuomayhtiön mainoksessa. Ensimmäiset sanat hakukoneeseen syötettynä yhdistävät ilmastonmuutoksen kritiikkiin ja huijaukseen. Uutisten mukaan suomalaisten huoli ilmastonmuutoksesta on myös vähentynyt, kovin on lumisia talvia pidellyt. Ilmastonmuutos ei asu täällä eikä edes naapurissa.

Mutta minä olen tavannut ilmastonmuutoksen. Ja sen naapurin köyhyyden. En kaukaisena teoreettisena käsitteenä, vaan iholla ihan tässä vieressä.

***

Kiipeän mutaista ja liukasta kukkulaa ylöspäin Lucidia Mantillan laittomassa kaupunginosassa Matagalpassa Nicaraguassa. Minua ympäröivät peltikattoiset, mitä mielikuvituksellisimmista materiaaleista rakennetut talot. Muutama kana köpöttelee vastaan, ja nenään tunkeutuu pistävä palavan muovin haju. Olen matkalla tekemään ympäristödiagnoosia doña Letician kotiin. Kodin muodostaa muutamista laudoista, jätesäkeistä ja aaltopellistä rakennettu maalattiainen talo.

Doña Leticia on kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna köyhä: ruokaa on milloin sattuu, terveydenhuollosta voi vain haaveilla, koulutusta ei ole, eikä oikeastaan erityisesti turvaverkkojakaan. Tilannetta ei auta lainkaan liian monta lasta saatikka alkoholisoitunut ja väkivaltainen mies. Leima otsaan ja menoksi. Hankkeen kannalta voi hykerrellä, nyt ollaan löydetty kunnon hyödynsaaja: köyhä nainen ympäristön kannalta yhdeltä tienoon haavoittuvaisimmista kaupunginosista.

Istumme kodin ulkopuolelle muutamalle kivelle, kaivan lomakkeen ja kynän esiin. Alan ladella kysymyksiä veden saatavuudesta ja puhtaudesta, viemäröinnistä, roskista, puun ja roskien polttamisesta, kierrätyksestä. Doña Letician vastaukset piirtävät yhä synkempää kuvaa: ei ole viemäröintiä tai juoksevaa vettä, jolloin esimerkiksi kasvien ja puiden kasteluun ei ole vettä —  juomisesta, peseytymisestä ja vessasta käymisestä puhumattakaan.

Kärpäset, dengue-hyttyset, torakat ja rotat sen sijaan juhlivat. Roska-auto ei pääse ylös kukkulalle asti keräämään roskia. Mangokauppiaan myymiset jäävät laihoiksi kuivuudesta johtuvan heikon sadon vuoksi. Toisena vuonna taas rankkasateet huuhtovat serkun riisi- ja papusadon. Tuholaiset riekkuvat yhä lämpimämmässä ilmastossa ja pistelevät menemään kahvisatoja. Muovia ja muita roskia polttamalla valmistetaan ruokaa, mikäli polttopuut ovat loppuneet — kaasuun ei ole varaa.

***

Vastausten piirtyessä lomakkeelle huomaan, ettemme ole enää kaksin. Viereemme ovat istahtaneet ilmastonmuutos ja köyhyys. Siinä ne istuvat kuin parhaat kaverukset ja tapittavat meitä. Änkevät oikein viereen, iholle. Ja minä kun yritän hakea taustatutkimusta varten lukuja ja prosentteja. Mutta siinä ne istuvat niin lähellä ja lähekkäin, että niitä on vaikea erottaa kahdeksi erilliseksi. Doña Letician kertomukset alkavat kietoutua kimuranttiin vyyhtiin, jossa ilmastonmuutos ja köyhyys näyttelevät pääosia.

Mitä pidemmälle doña Leticia tarinassaan pääsee, sitä vaikeampi minun on moralisoida sitä, että kukkulan ainoat puut hakataan polttopuiksi. Tai sitä, että roskat tuupataan jokeen kun ei niille muutakaan paikkaa ole. Samaan jokeen, jonka vedessä peseydytään ja jonka vettä pahimmassa tapauksessa juodaan. Puuton kukkula tarjoaa rankkasateelle oivan alustan tuhota koteja, ja olisivathan ne puut käteviä myös hiilidioksidia sitomassa. Mutta köyhyys on päättänyt ruokkia ilmastonmuutosta, ja tämä vastapalveluksena köyhyyttä.

***

Sen sijaan vaikeampi minun on perustella itselleni, miksi minulla olisi oikeus kökkiä lämpimässä suihkussa luvattoman pitkiä aikoja. Olkoonkin, että se on kovin mukavaa. Perustelu typistyy kolmevuotiaan argumentiksi: "mutkumähaluun".

Hedonismi on köyhyyttä huomattavasti urpompi tapa ruokkia ilmastonmuutosta. Epäekologisia valintoja on helpompi perustella, kun ilmastonmuutos ei asu vielä naapurissa, eikä siihen naapuriin haluta myöskään vastuuta ilmastonmuutoksen torjunnasta. Yksilötason hedonismin lisäksi oman vastuun voi lakaista maton alle myös yhteisötasolla vetoamalla muun muassa markkinoihin.

Doña Letician kanssa jutellessa "mutkutalouskasvu" -argumenttikin näyttää absurdilta globaalilta nimbyilyltä, jossa pakoillaan yhteistä vastuuta oman edun nimissä. Kukaan ei vastusta ilmastonmuutoksen torjuntaa sinällään, kunhan meidän ei vain tarvitse maksaa siitä muita enempää.

Laskeudun varovasti mutaista kukkulaa alas ajatusteni palatessa hiljalleen omaan todellisuuteeni. Mitenköhän doña Leticia määrittelisi ilmastonmuutoksen, jos hänellä olisi lupa kertoa siitä mielipiteensä? Tuskin prosentteina ja lukuina, vaan kenties yhtenä ylimääräisenä ruokittavana kitana, epäoikeudenmukaisena ahneena varkaana. Ihmisten luomana hirviönä, joka pyyhkii kartalta pois kokonaisia kyliä rankkasateina ja muina ääri-ilmiöinä. Tai sitten vain hyvin arkisena kumppanina, joka on uskollisempi kuin juoppo aviomies. Naapurina, jota ei saa häädettyä iholta pois vaikka kuinka ummistaisi silmänsä.

Kolumnisti on vapaa kirjoittaja, joka on ollut Etvo-vapaaehtoisena Nicaraguassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.