Vieraskolumni

Ilman kansalaisliikkeen tukemista myös kehitysjärjestöt näivettyvät

Kehitysmaaliike lähti aikoinaan liikkeelle vapaaehtoistoiminnasta ja sen merkittävä nousukausi ajoittui globalisaatioliikkeen aikaan. Kehitysjärjestöjen tulevaisuuden edellytykset riippuvatkin juuri vapaaehtoistyöstä ja kyvystä kouluttaa tulevaisuuden vaikuttajia.
Matti Ylönen
31.3.2017

Viime vuosikymmenet ovat olleet Suomessa kehitysmaaliikkeen ammattimaistumisen aikaa. Järjestöjen määrä sekä muodot ovat kasvaneet, ja toimintatavatkin ovat vakiintuneet. Toiminnasta on tullut pitkäjänteistä ja eri järjestöt ovat erikoistuneet omiin alueisiinsa.

Tällä mallilla on saavutettu paljon hienoja saavutuksia. Ei tarvitse kuin katsoa esimerkiksi tällä hetkellä Finnfundin sijoitusten läpinäkymättömyydestä käytävää keskustelua ja peilata sitä järjestökentän toimintaan. Vastaavaa työn perusteisiin ulottuvaa kalabaliikkia olisi vaikea kuvitella järjestökentän osalta. Pitkällinen työ avoimuuden ja tilivelvollisuuden vahvistamiseksi on tuottanut järjestöissä tulosta.

Pidemmällä aikavälillä ammattimaistuminen ei ole välttämättä pelkästään hyvä asia. Kun järjestöjen toimintaan tullaan enenevissä määrin erilaisia urapolkuja pitkin, on vaarana taustalla olevan yhteiskunnallisen liikkeen ja tietopohjan näivettyminen.

Tällaisia kehityskulkuja harvoin huomataan tai osataan ajatella silloin, kun kaikilla menee hyvin. Murroskausina yhteiskunnassa ruoriin nousevat kuitenkin usein ne voimat, joilla on takanaan aktiivinen kansalaisliike.

Vaikka todella arvokasta vapaaehtoistyötä tehdään suomalaisissa järjestöissä valtavasti, ei se kuitenkaan kanavoidu samanlaiseksi liikkeeksi kuin nurkkakuntaista politiikkaa ajavat voimat.

* * *

"Ärhäkkää, laajapohjaista ja myös rahoittajiaan kritisoivaa kehitysmaaliikettä tarvitaan enemmän kuin koskaan."

Mitä sitten pitäisi tehdä? Yksi avainasia olisi politiikan tuominen takaisin kehityspolitiikkaan. Kehityspolitiikka ei voi olla vain vääntämistä ministeriöiden linjausten yksityiskohdista. Liian harvoin kuulee enää äänekästä viestiä siitä, miten kehitysmaita köyhdyttävät maailmantalouden rakenteet ovat meidän kaikkien ongelma. Itse asiassa paljon suurempi ongelma kuin mitkään kipupisteet, joista nurkkakuntaiset liikkeet vaahtoavat.

Leikkausten keskellä vaikuttamis- ja siihen liittyvän mediatyön merkitys korostuu erityisen paljon. Tätä työtä toki tehdään useammassa järjestössä, mutta julkisuudessa näkyvä joukko voisi olla huomattavasti laajempi.

Huonoa politiikkaa on myös uskallettava sanoa sellaiseksi isoon ääneen, vaikka sillä joutuisi rahoituksesta päättävien päättäjien epäsuosioon. Kuten edellisessä Kepan kolumnissani toin esiin, leikkauksista tulee entistä helpompia, jos poliitikot huomaavat, etteivät he joudu maksamaan niistä poliittista hintaa julkisuudessa. Koulutuspolitiikassa tämä poliittinen hinta on ollut suurempi, kun yliopistoväki on pitänyt leikkausten vaikutuksista suurempaa meteliä.

* * *

Pitkän aikavälin elinehtona on myös aiemmin mainitsemani vapaaehtoisten tukeminen ja tämän joukon laajentaminen. On myös hyvä muistaa, että moni nykyinen vaikuttaja on innostunut kehityskysymyksistä juuri järjestöissä suoritetun harjoittelun, siviilipalveluksen tai tuettujen etelän vapaaehtoisohjelmien kautta.

Vaikka kaikista harjoittelijoista, siviilipalvelusmiehistä tai muista kehityskentän vierailijoista ei tulisikaan tulevaisuuden poliitikkoja tai virkamiehiä, mahtuu heitäkin aina tietty määrä joukkoon. Nyt tämä joukko on pienenemässä, kun toimintoja on leikkausten myötä karsittu.

Yksi kiinnostava uusi avaus voisi olla järjestöjen tai ministeriön tukema uusi kansainvälinen kehityspolitiikan harjoitteluohjelma.  Kontakti kehityspoliittista työtä tekeviin järjestöihin maailmalla loisi tulevaisuudessa todella merkittävää osaamista ja voimavaroja suomalaiseen kehityspoliittiseen keskusteluun.

Mikään näistä linjanvedoista ei ole helppo, kun jaetaan vähiä resursseja. Ärhäkkää, laajapohjaista ja myös rahoittajiaan kritisoivaa kehitysmaaliikettä tarvitaan kuitenkin enemmän kuin koskaan.