Vieraskolumni

Ihminen Irakista

Vain harva tarvitsee almuja, mutta kaikki tarvitsevat oikeudenmukaisen järjestelmän.
Marie Kajava
11.10.2016

Teatterinäyttämö luo lähtökohtaisesti tilanteen, jossa yhdet ihmiset tulevat katsomaan toisia ihmisiä. Yhdet istuvat alas ja toiset ikään kuin nousevat ylös – katseen ja kuulon kohteiksi.

Suomessa on viime viikot puhuttu Maahanmuuttoviraston toimintatavoista. Helsingin Sanomien syyskuinen artikkeli paljasti, että turvapaikkahakemuksia käsittelevät viranomaiset joutuvat tekemään työtään niin kovan tulosvastuun alla, että tapahtuu huteja. Jotkut kansainvälistä suojelua tarvitsevat ihmiset eivät saa turvapaikkaa, vaan heidät karkotetaan esimerkiksi Irakiin, Somaliaan tai Afganistaniin. Toisaalta joskus turvapaikan saa ihminen, joka ei sitä tarvitse.

Haastattelut tehdään kiireessä. Viranomaiset eivät ehdi kuulla ja katsoa ihmistä.

* * *

Irakilaisen Bakr Hasanin monologi ”Made in Baghdad” esitettiin lokakuun alussa Kansallisteatterissa. Alkujaan Forssan teatterissa ensiesityksensä saanut teos on turvapaikanhakijan mutta ensisijaisesti Bagdadin teatterikoulusta valmistuneen ammattitaiteilijan teos. Hasan on tehnyt esityksen itselleen tärkeistä aiheista. Aivan yhtä tärkeää monelle turvapaikanhakijalle – lääkärille, kauppiaalle, tanssijalle, opettajalle, ynnä muulle – olisi saada toteuttaa ammattiaan ja olla itsenäinen. On raskasta elää avun varassa ja vaikeaa tuntea elämä omakseen pitkäksikin venyvässä välitilassa.

Sillä vain harva tarvitsee almuja. Kaikki tarvitsevat oikeudenmukaisen järjestelmän, johon valtiot ja niiden virkamiehet sitoutuvat ja jota ne noudattavat.

Hasan ei olisi voinut toteuttaa esitystään Irakissa, jossa ilmaisunvapauden tilanne on vaikea. Erityisesti yhteiskuntaa tai uskonnon ja hallinnon suhteita kritisoivat teokset johtavat vainoon, kidutukseen, mielivaltaisiin pidätyksiin, kenties taiteilijan kuolemaan.

”Sinun, sinun nimissäsi, Jumala,
ne tappavat kaiken kauniin

Sinun nimissäni, Jumala,
Ne kylvävät sydämiimme inhoa.”

Turkin, Kreikan, Makedonian, Unkarin, Itävallan, Saksan, Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen noin vuosi sitten saapuneelle Bakr Hasanille tärkeät aiheet ovat valtion mielestä kiellettyjä. Miehen esitys Made in Baghdad ei kaihda kivun, kuoleman ja epäoikeudenmukaisuuden teemoja. Hasan läiskytti näyttämölle mustaa, keltaista, punaista maalia – verta ja aurinkoa.

* * *

Teatterin fyysisyys ylittää valtioiden, kansallisuuksien ja kielten rajat. Me emme tiedä toisen ihmisen kipua tai kärsimystä, ja olisi naurettavaa ajatella tietävämmekään. Mutta saamme ehkä aavistuksen tai vähintäänkin ajateltavaa. Made in Baghdad nostaa esiin sen, miten äärettömän tärkeää on nähdä ihmisryhmien sijaan yksilö. Siinä suhteessa teatteri on oivallinen muoto: yksilön ruumis, hiki ja rajat piirtyvät esiin. Sitä ei voi väistää.

Kenet me toivotamme tervetulleeksi Suomeen? Millaisin ehdoin? Bakr Hasan sai tuoreeltaan kielteisen turvapaikkapäätöksen, kuten niin moni muu sotaa tai vainoa pakeneva ihminen. Hän puhui esityksen jälkeen järjestetyssä haastattelussa. Samanaikaisesti kun Suomi karkottaa ja käännyttää Irakiin ihmisiä, Hasan kuulee synnyinmaassa asuvilta tuttaviltaan jatkuvasti uutisia siviilien kuolemista. Nuori mies arvioi, että jos hänen on palattava Irakiin, 90 prosentin todennäköisyydellä hän kuolee.

Suomalaiset ovat harvinaisen kilttiä teatteriyleisöä ja hyvällä tavalla nössöjä. Me istumme yleensä esityksen alusta loppuun asti, katsomme ja kuulemme. Me emme huokaile kovaan ääneen tai lähde kesken esityksen pois. Haluan ajatella, että sellaista on myös hiljaisehko enemmistö pakolaistilanteen edessä. Meillä on sydäntä ja me jaksamme välittää.

Valtioilla on kuitenkin viimeinen sana sen suhteen, kuka saa astua rajan yli. Vaikka kansainväliset ihmisoikeussopimukset määrittävät ihmisen oikeuden hakea turvaa, kyse on pohjimmiltaan siitä, millä tavoin Suomi toteuttaa ihmisen oikeutta tulla nähdyksi ja kuulluksi. Hasan on taiteilija, joka otti monologillaan itselleen tuon oikeuden esityksen ajaksi. Vaikka esitys on fiktiota ja tapahtuu teatterin näyttämöllä, Made in Baghdad viestii tosielämästä: tavallisten ihmisten turvallisen arjen tärkeydestä.

Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.