Vieraskolumni

Ihanaa kumppania etsimässä. Älkää sotkeko!

Etelään on noussut ahkera ja ammattitaitoinen järjestökenttä. Kumppania etsiessä tunne jää ontoksi: tietääkö paikallinen keskiluokkainen kumppani köyhien ihmisten arjesta mitään? Onneksi juurtuneitakin järjestöjä on. Mutta tarvitsevatko ne taas kumppania?
Linda Lönnqvist
29.3.2011

Onpa lähimmäisen auttaminen monimutkaista. Nykyään Pohjoisten kansalaisjärjestöjen ei pitäisi ollenkaan hengailla hätää kärsivissä kylissä tekemässä kehitysyhteistyötä. Ideologisesti sopiva toimintamalli on kumppanuus.

Paikallista kansalaisyhteiskuntaa on pönkitetty hämärän valtiovallan vastapainoksi sen verran, että järjestökenttä kukoistaa hyvin pukeutuneita, hyvin koulutettuja kehitysyhteistyön ammattilaisia, jotka taitavat sujuvasti logframen kaikki salat.

Kumppanuusmallissa rahoitus tulee Pohjoisen kumppanin puolelta, ja kehityksen käytännön ongelmien ratkominen lankeaa Etelän kumppanijärjestölle, joka saattaa työskennellä hätää kärsivien kyläläisten kanssa — tai sitten ei. Kylästä suoraan tulevat järjestöt ovat nimittäin huonosti tavoitettavissa, he eivät käytä nettiä eivätkä osaa englantia. Heillä saattaa myös olla omituisia ideoita paremmasta elämästä, jotka eivät sovi muodikkaaseen kehitysyhteistyöterminologiaan.

Mutta ei se mitään! Pohjoisen järjestön tärkeä työpanos on nimittäin kapasiteetin kohentaminen. Sepä vasta monimutkaista onkin.

Kumppania pitäisi osata ohjata parempaan työskentelyyn, mutta käskemättä mitä pitäisi tehdä, koska se taas olisi uussiirtomaavaltaista pomottelua. Paikallisen kumppanin kyllä oletetaan tuntevan se elintärkeä konteksti ja tietävän päättäväisesti mitä he haluavat tehdä maailman parantamiseksi. Toisaalta heiltä ei välttämättä tule selkeitä raportteja, joista tuo päättäväisyys kävisi ilmi, ja usein tuntuukin siltä, että kumppanien vuosisuunnitelmat yrittävät ennakoida pohjoisen kumppanin toiveita.

Opettivatkohan ne kapasiteettia rakentavat kurssit vain kirjoittamaan sujuvan hankehakemuksen? Ovatko kumppanit sittenkin niitä urbaaneja kulissijärjestöjä? Sitä on vaikeaa tietää. Käymättä parilla, kolmella kaljalla tai juoruamatta lapsistaan ja sydänsuruistaan on molemminpuolista luottamusta vaikea savuttaa.

***
Pohjoiset järjestöt etsivät hyvää kumppania kuin Pyhää Graalia. Missä, oi missä olisi tuo etelän järjestö, joka on pätevä ja ammattitaitoinen, jolla on tukevat linkit ruohonjuuritasolle, joka tietää mitä haluaa? Ja vielä päälle järjestön ei pitäisi olla kaikkien muiden pohjoisten rahoittajien löytämä suosikki, joka jo kylpee rahoituksessa.

***

On sellaisiakin olemassa. Otetaanpa vaikka Dar es Salaamin pyöräilijöiden yhteisö Uwaba. Tansanialaisten keskuudessa pyöräily on perinpohjaisen epätrendikästä ja sliipatut keskiluokkaiset järjestöammattilaiset pysyvät pyöristä kaukana. "Jos joku näkisi minut pyörän selässä ja mummo kuulisi siitä... !' selitti yksi, kun kysyin miksi hän suostuu lihomaan autossaan jumissa Darin kuuluisissa ruuhkissa.

Polkupyöräilijöitä suorastaan sorretaan: harvat pyörätiet ovat täynnä improvisoituja taksitolppia, katutoreja, rekkapysäkkejä ja ruuhkia kiilaavia autoja. Pyöräilijät joutuvat ajamaan hiekkaista tai kivistä kadun viertä jalankulkijoiden seassa. Dar es Salaamin pyöräilijöiden kirjoon kuuluu sekä tavallisia pyöräilijöitä että lavallisia, niin sanottuja guto-pyöriä, joilla kuljetetaan esimerkiksi lautatavaraa ja sohvakalustoja. Hieno näky Tansaniassa ovat myös liikuntavammaisten käsin "poljettavat" kolmipyörät. Tämä terveellinen, ilmasto- ja ympäristöystävällinen liikenneväline varmasti tarvitsee puolestapuhujia.

***

Uwaban jäsenet lobbaavat Manzesen hökkelialueelta käsin Tansanian päättäjiä ja kehitysyhteistyörahoittajia saadakseen kunnon pyöräteitä, esimerkiksi uusiin ulkomaalaisten rahoittajien maksamiin katuihin. Uwaban vaikuttamistyö on suoraa ja määrätietoista: he käyvät virkailijoiden puheilla kun suunnitteilla on katujen uusintaa, eivätkä käytä rahaa ja aikaa tyypillisiin kolmen päivän pituisiin työpajoihin maksullisine VIP-vieraineen.

Uwaba on ruohonjuuri-ilmiö, joka osaa myös esittää asiansa sujuvasti ulkopuolisille. Sitä ovat johtaneet puheenjohtaja Mejah ja eurooppalainen sihteeri Elaine, joiden ansiosta yhdistyksellä on karismaattinen, Englannissa asunut edustaja ja mielenkiintoiset nettisivut. Näin kumppaniehdokkaiden on helppo saada Uwabaan kosketuspintaa — varsinkin pyöräilevien ehdokkaiden.

Entä se kapasiteetti? Uwaba kyllä toimii. Lisärahoitus tietenkin auttaisi työntekijän palkkaamiseen. Mutta ehkä silloin tekeminen, ja sen kautta osaaminen, keskittyisi vaan tuolle palkatulle yksilölle toisten kustannuksella. Rahoitusta on järjestetty ostamalla guta-lavapyörä jäsenten käyttöön ja perustamalla pyöräkuriiriyhtiö. Aloite oli unkarilaisen entisen kuriirin Adamin, joka joutui lähtemään maasta ennen kuin liiketoiminta saatiin käyntiin.

Takaiskuja sattuu. Kuriiritoiminnan rekisteröinti on jumissa viranomaisilla. Japanin kehitysyhteistyöjärjestö JICA rahoittaa Bagamoyo Roadin uusimisen, mutta he eivät ole suostuneet useasta kokouksesta Uwaban kanssa huolimatta lisäämään pyöräteitä kaavaan. Mejah on usein ulkomailla ja Elaine äitiyslomalla: päähenkilöt puuttuvat.

Vai onkohan tuo sittenkään takaisku? Kokoukset jatkuvat ja päätöksiä tehdään. "Ne ovat vain Manzesen kundeja, mutta järjestelmä toimii, sieltä tulee pöytäkirjaa" kertoo Elaine. Tekemällä oppii ja se kuuluisa kapasiteetti vahvistuu.

Olisi varmaan kivaa olla Uwaban kumppanina, mutta riski on suuri. Me vaadimme vuosisuunnitelmaa, johon on vaikeaa rakentaa joustavuutta. Joutuisimme työskentelemään pitkään saadaksemme Uwaban raportointikäytännöt kuntoon, eikä heidän pankkitilinsä varmaankaan vastaa Suomen valtion tilintarkastajien vaatimuksia. Kumppanuuden ansiosta jotkut asiat toimisivat varmaan paremmin, mutta ehkä eivät ne Uwaban kannalta tärkeimmät asiat.

Kirjoittaja toimii Kepan kehityspoliittisena työntekijänä Tansaniassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.