Vieraskolumni

Hyvät, pahat ja monimutkaiset

Humanitaariset kriisit ovat niin monimutkaisia, että hyvääkin tarkoittavat tahot sortuvat asioiden yksinkertaistamiseen.
Mari Maasilta
21.3.2013

Katastrofiapu on se kansainvälisen avun muoto, johon mielipidemittauksissa suhtaudutaan kaikkein myönteisimmin. Kansalaiset ovat valmiita arvostelemaan pitkäjänteiseen kehitysyhteistyöhön "syydettyjä" verorahoja, mutta tulvien, maanjäristysten ja sisällissotien uhrien auttamista harva paheksuu.

Toinen mielipidemittauksissa usein esiin nouseva käsitys on, että pakolaisia pitäisi auttaa heidän omissa maissaan tai ainakin lähialueilla, koska tämä tulee edullisemmaksi ja nopeuttaa paluumuuton järjestämistä sen jälkeen, kun välitön sotatilanne on ohi.

Kaikki tämä kuulostaa päällisin puolin uskottavalta ja kannatettavalta, mutta todellisuudessa molemmat käsitykset sisältävät yksinkertaistuksia, jotka lähemmässä tarkastelussa usein osoittautuvat kestämättömiksi. Mikä ei silti tarkoita, että sen enempää katastrofiapu kuin pakolaisten auttaminen lähialueillaan olisi jotenkin tuomittavaa.

Sisällissodat ja niitä seuraavat humanitaariset kriisit ovat niin monimutkaisia, että hyvääkin tarkoittavat organisaatiot ja kansalaisjärjestöt, puhumattakaan toimittajista ja tavallisista kansalaisista, sortuvat asioiden yksinkertaistamiseen sen sijaan, että kriisien osapuolia ja uhrien tarpeita oikeasti pysähdyttäisiin kuuntelemaan.

***

Vuosi sitten YouTuben kautta maailman tietoisuuteen levinnyt Kony 2012 -video on yksi esimerkki siitä, kuinka kansalaisjärjestökampanjoissa mutkat vedetään suoriksi. Vuosikymmeniä jatkunut Pohjois-Ugandan sisällissota kiteytettiin videolla yhden pahan miehen taisteluksi hallitusta ja kansaa vastaan.

Pelastajaksi ilmoittautui amerikkalainen kansalaisjärjestö Invisible Children, jonka painostuksen ansiosta Yhdysvaltain presidentti tarjoaa apuaan Ugandan hallitukselle, amerikkalaisjoukot värvätään auttamaan Konyn kiinnisaamisessa ja konna viedään Kansainvälisen ihmisoikeustuomioistuimen tuomittavaksi.

Näinhän ei todellisuudessa käynyt. Mitään todisteita ei myöskään ole siitä, että ongelmat Pohjois-Ugandassa olisivat ratkenneet, vaikka Joseph Kony olisi onnistuttu vangitsemaan.

Kony 2012-kampanjasta alkunsa saanut mediakeskustelu toi länsimaiseen julkisuuteen myös ugandalaisen näkökulman. Sen mukaan kampanja oli väärin ajoitettu, koska tilanne oli vuoden 2005 jälkeen rauhoittunut, eikä LRA:n joukoista enää ollut vaaraa alueella. Kampanja koettiin jopa haitalliseksi, koska se voi vaarantaa maahan kohdistuvat investoinnit ja pelottaa turistit pois.

Jonkin verran kansainväliseen julkisuuteen pääsi myös maan sisäistä poliittista kritiikkiä, joka kohdistui sekä presidentti Musevenin politiikkaan että siihen, miten maan sisäisiä pakolaisia 1990- ja 2000-luvuilla Ugandassa kohdeltiin.

Pohjois-Ugandan maaseudulta maan sisäisiin pakolaisleireihin siirretyt ihmiset haastoivat aiemman virallisen totuuden, jonka mukaan ihmiset siirrettiin leireihin oman turvallisuutensa tähden. Jo aiemmin samaan johtopäätökseen olivat tulleet kriittiset tutkijat, joilla kuitenkin harvoin on pääsyä valtajulkisuuteen.

***

Makereren yliopiston tutkija ja San Diegon yliopiston apulaisprofessori Adam Branch kirjoittaa vuonna 2009 julkaistussa artikkelissaan "Humanitarianism, Violence, and the Camp in Northern Uganda", että Ugandassa kansainväliset avustusjärjestöt toimivat sisällissodan aikana hyvässä yhteistyössä hallituksen armeijan kanssa. Ilman avustusjärjestöjen tarjoamia elintarvikkeita, vettä ja terveydenhuoltoa Ugandan hallitus ei olisi pystynyt pitämään maaseutuväestöä pois kodeistaan ja armeijan kontrolloimilla leireillä.

Sodankäynnin kiihkeimmässä vaiheessa Pohjois-Ugandan maaseutu oli kutakuinkin tyhjä, koska sen noin miljoonan asukkaan acholi-väestö oli siirretty asumaan leireihin. Olot leireissä olivat surkeat, sillä ravintoa oli nipin napin riittävästi ja taudit levisivät ahtaissa, epähygieenisissä oloissa nopeasti. Leireistä ei kuitenkaan ollut poispääsyä, sillä hallitus tulkitsi niistä koteihinsa yrittävät kapinallisten tukijoiksi ja heihin suhtauduttiin sen mukaisesti.

Olisiko pakolaisjärjestöjen siis pitänyt luopua leirien ylläpidosta ja siten saattaa pakolaisväestö niin kurjaan jamaan, että he armeijan uhasta huolimatta palaavat koteihinsa? Olisiko tästä seurannut hallituksen masinoima kansanmurha acholeja vastaan?

Vastausta ei ole, mutta Branch vakuuttaa monivuotiseen tutkimukseensa nojaten, että Ugandan hallitus valjasti avustusjärjestöjen palvelukset omiin poliittisiin tarkoituksiinsa. Vastaavasti avustusjärjestöille oli etua siitä, että armeijan kontrolloima väestö alistui uhrin asemaan ja otti nöyrästi vastaan saamansa avustukset.

***

Se, mikä tilanteessa unohtui, olivat pakolaisten kansalaisoikeudet. He saivat sen verran ravintoa että pysyivät hengissä, mutta pysyivät toisaalta riittävän alisteisessa asemassa, että poliittinen vastarinta tuli mahdottomaksi.

Sosiaalisen median ansiosta tällaiset kriittiset mielipiteet ovat nykyään kenen tahansa verkosta luettavissa ja löydettävissä, vaikka ne eivät kansainvälisten uutistoimistojen vakiouutisiin löytäisikään tietään.

Ehkä vielä näemme myös sen päivän, jolloin kansainvälisten avustusjärjestöjen nettisivustoilta ja facebookeista voidaan seurata pakolaisten itsensä kirjoittamia ja kuvaamia weblogeja ja videoblogeja, jotka kertovat siitä, millaista on elämä katastrofialueilla tai "tilapäisillä" pakolaisleireillä ja miksi pakolaiset omasta mielestään ovat kyseiseen tilanteeseen joutuneet.

Kirjoittaja on mediatutkija, jonka tutkimusalueisiin kuuluvat humanitäärinen viestintä ja siirtolaisuus. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.