Vieraskolumni

Hyvästit halvoille kuljetuksille

Kannattaa varautua maailmankaupan supistumiseen.
Christer K. Lindholm
5.1.2015

Kuuluisa brittiläinen luontokuvaaja David Attenborough on todennut, että ainoastaan mielipuoli tai ekonomisti voi uskoa rajattomaan kasvuun rajallisten resurssien planeetalla. Koska meitä ekonomisteja on hyvin pieni osa maailman väestöstä, tuohon toiseen Attenboroughin mainitsemaan ihmisryhmään täytyy kuulua sitäkin enemmän ihmisiä – ainakin siitä päätellen, miten totaalisesti usko rajattomaan talouskasvuun hallitsee niin talous- kuin kehityspoliittista ajattelua.

Jopa suhtautumisessa ilmastonmuutokseen (ainoa ekologinen uhkatekijä, joka on saanut osakseen laajempaa huomiota) yleinen linja tuntuu olevan, että kunhan hiilidioksidipäästöt saadaan painettua kestävälle tasolle, niin meno voi jatkua entiseen tapaan.

Tämä on kuitenkin silkkaa itsepetosta: vaikka ilmastonmuutos on äärimmäisen vakava, ja tällä hetkellä ehkä myös kaikkein akuutein ympäristöongelma, se ei suinkaan ole ainoa. Ja siinä missä nykyteknologia tarjoaa kaikki mahdollisuudet hiilidioksidipäästöjen merkittäväänkin vähentämiseen, ei rajallisten resurssien ongelmaan ole teknologista ratkaisua näköpiirissä. Ellemme sitten luota niihin kiihkeisiin teknouskovaisiin, joiden mielestä ongelma on ratkaistavissa tuomalla raaka-aineita ulkoavaruudesta…

* * *

Ainoa realistinen olettamus on siis, että teknologia pystyy korkeintaan siirtämään kasvun ekologisia rajoja eteenpäin vielä jonkin aikaa, pystymättä kuitenkaan koskaan hävittämään niitä kokonaan. Jopa kasvun rajojen siirtäminen teknologian avulla on kuitenkin käymässä yhä vaikeammaksi, kuten erityisesti öljyteollisuuden kokemukset ovat viime aikoina osoittaneet.

Vain joitakin vuosia sitten uskottiin yleisesti, että öljytuotannon uudet teknologiat kuten vesisärötys (englanniksi "hydraulic fracturing" eli "fracking") ja horisontaalinen poraus siirtäisivät öljyn saatavuusongelmat kertaheitolla historiaan. Toisin kuitenkin kävi: tähän mennessä uudet teknologiat ovat osoittautuneet paitsi odotettua tehottomammiksi, myös paljon odotettua kalliimmiksi, minkä seurauksena suuret öljy-yhtiöt ovat tänä päivänä korviaan myöten veloissa. Monet rahoittajat ovat kasvavien luottoriskien pelästyttäminä jopa vetäytyneet aikaisemmin niin vakavaraisena pidetystä öljyteollisuudesta kokonaan.

Uusien tuotantoteknologioiden tuottamat pettymykset eivät kuitenkaan ole öljyteollisuuden ainoa ongelma. Jokaisen uuden öljytynnyrillisen tuottamiseen tarvittava energiamäärä on noussut jyrkästi sitä mukaa, kun maan pintaa lähellä olevat ja helposti hyödynnettävät öljyvarannot ovat ehtyneet. Tämä käy pelottavan selvästi ilmi niin sanotun EROEI-arvon (Energy Returned On Energy Invested) muutoksesta.

EROEI-arvo, joka mittaa kuinka monta tynnyrillistä uutta öljyä on mahdollista tuottaa yhtä öljytynnyrillistä vastaavalla energiamäärällä, oli vielä 1930-luvulla keskimäärin 100:1. Yhtä öljytynnyrillistä vastaavalla energiamäärällä pystyi toisin sanoen tuottamaan 100 tynnyrillistä uutta öljyä, mikä tarkoitti 99 öljytynnyrillisen nettolisäystä energiatuotantoon. Tänä päivänä Saudi-Arabian parhaiden öljykenttien (jotka ovat helpoimmin hyödynnettävät maailman jäljellä olevista öljyvarannoista) EROEI-arvo on 15:1, ja vaikeasti hyödynnettävien syvänmeren öljyvarantojen niinkin alhainen kuin 3:1. Öljyntuotanto toisin sanoen kuluttaa yhä enemmän energiaa, ja antaa vastaavasti pienemmän nettolisäyksen maailman energiatuotantoon.

* * *

Koska jokaisen uuden öljytynnyrin tuottaminen vaatii jatkuvasti enemmän rahaa ja energiaa, olemme hyvää vauhtia lähestymässä tilannetta, jossa jäljellä olevien öljyvarantojen hyödyntäminen ei enää ole taloudellisesti kannattavaa millään realistisella öljyhintojen tasolla. Tämä on suuri haaste erityisesti kuljetussektorille, koska kuljetuksissa käytettäville öljypohjaisille polttoaineille ei kerta kaikkiaan ole olemassa varteenotettavaa vaihtoehtoa.

Biopolttoaineista voi toki olla apua, mutta kokonaan niillä ei öljyä pysty mitenkään korvaamaan; jotta kuljetuksissa käytetty öljy olisi korvattavissa kokonaan biopolttoaineilla, niiden raaka-aineiden viljelyyn pitäisi varata noin 5 miljoonaa neliökilometriä (edellyttäen, että viljelymaan tuottavuus olisi vakio), mikä on hieman yli puolet Yhdysvaltain pinta-alasta! Vaikka tämä olisikin teoriassa mahdollista, biopolttoaineiden tuotanto tällaisessa mittakaavassa olisi vakava uhka koko maailman elintarvikehuollolle.

Tässä yhteydessä ei myöskään sovi unohtaa, että me kulutamme jo nyt planeettamme biokapasiteettia noin 50 prosenttia yli sen uusiutumiskyvyn.

* * *

Halvan öljyn loppuminen tarkoittaa siis vääjäämättä myös halpojen kuljetusten loppumista. Tämä tulee puolestaan mullistamaan maailmantalouden kuvioita, ja aivan erityisesti kansainvälistä työnjakoa; halvat kuljetukset ovat nimittäin välttämätön osa nykyistä globalisaatiota. Jos kuljetuskustannukset nousevat rajusti, esimerkiksi alhaisen jalostusarvon tuotteiden kuten t-paitojen kuljettaminen toiselta puolen maapalloa ei enää olisi kannattavaa. Vielä kannattamattomampaa olisi Norjan rannikolla pyydettyjen kalojen kuskaaminen Kiinaan fileerattavaksi ja fileiden kuskaaminen takaisin Norjaan paketoitavaksi ja pakastettavaksi. Kaiken kaikkiaan maailmankauppa tulee siis supistumaan voimakkaasti ja keskittymään yhä enemmän korkean jalostusarvojen tuotteisiin.

Joidenkin globalisaation vastustajien korvissa tämä saattaa kuulostaa hyvältä uutiselta. Edullisten massakulutustuotteiden tuotantoon ja vientiin erikoistuneille kasvutalouksille se on kuitenkin äärimmäisen huono uutinen, kuten myös niille globaalin pohjoisen pienituloisille ihmisille, joiden vaatimatonta ostovoimaa nämä samat, edulliset kulutustuotteet ovat auttaneet ylläpitämään. Kaikkein ankarimmalle koetukselle joutuisi kuitenkin globaalin työnjaon torppariluokka, eli kansainvälistä alihankintatyötä äärimmäisen pienillä marginaaleilla tekevät yritykset ja, joissakin tapauksissa, kokonaiset maat. Lopputuloksena olisi toisin sanoen koko maailmantalouden laajuinen negatiivinen ketjureaktio, ja kaikkein eniten siitä kärsisivät (tavalliseen tapaan) ne, jotka ovat ketjun alimmassa päässä.

Tälle kauhuskenaariolle on kuitenkin olemassa vaihtoehto.

Jos me pystymme hylkäämään katteettoman kasvu- ja kehitysoptimismimme ja katsomaan todellisuutta suoraan silmiin, meillä on vielä aikaa varautua halpojen kuljetusten aikakauden päättymiseen. Maailmankaupan supistumista me emme voi, eikä meidän edes tule yrittää välttää, mutta varautumalla siihen jo ennalta me voimme lieventää siitä aiheutuvia sopeutumisongelmia. Vielä silloinkaan me emme ole ratkaisseet rajallisten resurssien ongelmaa – mutta ainakin olemme ottaneet askeleen kohti talousjärjestelmää, joka ei ole riippuvainen jatkuvasta talouskasvusta.

Kirjoittaja on kansantaloustieteen tutkija Åbo Akademissa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.