Vieraskolumni

Hyvää koulupäivää!

Globaalin koulutuskriisin ytimessä on se, mitä, miten ja miksi opetetaan.
Miina Supinen
30.9.2014

Koulu on kehitysaktivistien lempisana, ja ihan aiheesta. Oppinut kansalainen pitää huolta oikeuksistaan, ymmärtää ympäröivää maailmaa ja hyödyttää koko yhteisöään.

Köyhien maiden lapset kuuluvat tietysti pulpettiin eivätkä tehtaisiin, bordelleihin tai pelloille.

Koulutuksesta puhuttaessa vedetään kuitenkin joskus mutkat turhan suoriksi. Globaalin koulutuskriisin ratkaisu ei ole pelkkä koulujen rakentaminen.

* * *

Vietin opiskeluaikoinani yhden kevään Nepalissa vapaaehtoistöissä. Siellä tehtäviini kuului englannin apuopetus kyläkouluissa.

Jälkeenpäin ajatellen pelkän toimenkuvan olisi pitänyt soittaa kelloja. Millä perusteella suomalainen toimittajaopiskelija olisi pätevä englanninopettaja?

Perillä kävi ilmi, että kyläkoulujen englanninopettajat eivät osanneet englantia välttämättä oikein yhtään. Kouluissa oli pulaa kaikesta: papereista, kynistä, sähköstä, opetussuunnitelmista ja varsinkin asiansa osaavasta henkilökunnasta.

Englannintunnit olivat oudon näköistä opiskelun simulointia. Lapset istuivat tehtävävihkot edessään, raapustelivat jotakin ja katselivat seinille. Tehtävien ratkaisuja ei tiennyt kukaan.

Kyläläisten elämä koostui lähinnä riisipellolla työskentelystä, ja joskus kävi mielessä, että lastenkin päivä saattaisi kulua siellä hyödyllisemmin.

Perheet olivat hyvin köyhiä, eikä lapsille tulisi välttämättä koskaan elämässään tilaisuutta puhua englantia tai edes tarvetta kirjoittaa omalla äidinkielellään. Jos he havittelisivat jotakin muuta hommaa kuin riisinviljelyä, he voisivat muuttaa kaupunkiin. Siellä he todennäköisesti päätyisivät riksakuskeiksi tai johonkin muuhun hanttihommaan. Tarvittavat taidot parempaan elämään olivat lähes saavuttamattoman kaukana vuosien koulunkäynnistä huolimatta.

Loppukeväästä pidettiin maanlaajuiset tasokokeet, eikä yksikään lapsi päässyt läpi englannista.

* * *

Kokemukseni on vain pikkuruinen viipale köyhien maiden koulutustilanteesta, eikä sen perustella pidä yleistää - ja ehkäpä tänä päivänä niissä samoissa koulussa tarjotaan hyvää opetusta ja lapset voivat tehdä valistuneita ratkaisuja tulevaisuutensa suhteen? Toivotaan niin.

Kevät apuopettajan hommissa tuli mieleeni, kuin luin Unescon tänä vuonna julkaisemaa koulutusraporttia. Sen mukaan maailmassa on edelleen 250 miljoonaa lasta, jotka eivät osaa lukea ja kirjoittaa. Yksi neljästä köyhien maiden lapsesta ei osaa lukea kokonaista lausetta. Huonoin tilanne on maaseudulla ja vammaisten ja tyttöjen keskuudessa. 

Unescon mukaan ongelma on myös koulutuksen laadussa ja se kehottaa valtioita sitoutumaan opettajien koulutukseen ja aseman parantamiseen.

Nykyisin moni opettaja joutuu työskentelemään sivutoimisesti, heikosti palkattuna ja heiveröisesti tehtäviinsä koulutettuna. Opettajiksi olisi saatava parhaat kandidaatit. Heille olisi taattava perusteellinen koulutus ja heidät olisi sijoitettava alueille, joissa opettajista on pahin pula

Koulu ei ole vain rakennus, jonka sisällä on penkkejä ja liitutaulu. Koulutuksen ydin on näkymätön: mitä, miten ja miksi opetetaan. Lasten saaminen koulunpenkille on vasta hyvä alku.

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.