Vieraskolumni

Hyvä, paha korruptio — eli harhailevia ajatuksia baaritiskin takaa

Piileekö erityisesti kehitysmaihin kohdistuvissa vaatimuksissa sisäinen ristiriita, joka tekee korruption kitkemisen käytännössä mahdottomaksi? Tulisiko kehitysapua sittenkin suunnata huomattavasti enemmän juuri kaikista korruptoituneisimpiin instituutioihin?
Henri Myrttinen
26.9.2011

Kiinalainen, intialainen ja indonesialainen tapaavat rantabaarissa... Ei hätää, tästä ei seuraa aasialaista versiota suomalais-ruotsalais-norjalaisvitseistä, vaan kohtaus tosielämästä.

Olen tällä hetkellä tuuraamassa indonesialaisessa rantabaarissa, ja kolmen aasialaisen asiakkaani keskusteluteema puhuttaa ihmisiä ja päättäjiä ympäri maailmaa: korruptio. Asiakkaideni hyvin erilaisista sosiaalisista ja kansallisista taustoista huolimatta korruptio oli kaikille sydäntä ja henkilökohtaista elämää lähellä oleva teema.

Vilkaisu jakartalaisiin päivän lehtiin vahvisti asian: lehtien ensimmäiset kolme, neljä sivua olivat täynnä korruption vastaisen taistelun viimeisiä likaisia käänteitä. Myöskään indonesialaisten rantabaarien logistiikkaketjuissa korruptio ei ole täysin tuntematon asia.

Intiassa taas kansalaisaktivisti Anna Hazare pakotti hallituksen muutama viikko sitten nälkälakollaan perustamaan uuden korruption vastaisen viraston. Kiinassa Wenzhoun junaonnettomuus heinäkuussa on johtanut hallitukselle kiusallisen kriittisiin keskusteluihin maan nopean kehityksen hinnasta ja siitä, kuinka paljon muun muassa suurprojektien varoista valuu yksityisten päättäjien omiin taskuihin eikä esimerkiksi turvajärjestelyihin.

***

Pienviljelijöistä presidentteihin, kalastajista kehityspankkien konsultteihin arvio korruptiosta näyttää olevan sama: se on loismaista toimintaa, joka on kitkettävä yhteiskunnista ennen kuin maat voivat kehittyä. Käytännössä asia ei kuitenkaan ole aivan niin mustavalkoinen, että yhtäällä olisi paha, limainen, korruptoitunut maailma, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä, ja toisaalla hyveellinen, puhdas, demokraattinen maailma, jossa elän.

Kun korruptiosta puhutaan, on moralisointi yleistä, eikä aina muisteta omaa inhimillistä taipumusta painottaa asioita toisin, tilanteesta riippuen.

Oliko esimerkiksi väärin vipata tyttöystävälleni parikymmentä euroa, jotka hän joutui antamaan gynekologille päästäkseen ylipäätään tarkastukseen? Oliko väärin olla käräyttämättä paikallista järjestöä, joka teki suurenmoista työtä avustaakseen luonnonkatastrofin uhreja, mutta ei pystynyt sanomaan edes kymmenen tuhannen euron tarkkuudella minne rahat menivät?

Entä jos kafkamaisen lainsäädännön vuoksi ei edes osaa sanoa toimiiko itse lainkuuliaisesti vai lainvastaisesti? Yritin esimerkiksi saada kerran täysin lainmukaisesti työluvan aasialaiseen maahan, jota en sattuneesta syystä halua nimetä. Prosessi kesti puolitoista vuotta, ja kun vihdoin sain passini takaisin viranomaisilta, se tapahtui kadunkulmassa maahanmuuttoviraston takana. Passin toimitti aurinkolaseihin sonnustautunut, ketjupolttava moottoripyörätaksikuski. Hinta 200 euroa, ei kuittia, tietenkään. Luulin tehneeni kaiken oikein, mutta ilmeisesti toisin kävi...

***

Korruptiokeskustelussa on myös yleistä vedota joko maan tai poliittisen luokan kulttuuriin, eli "maan tapaan" kuten eräs entinen pääministeri asian ilmaisi. Useimmiten asia on näin — virallisten verkostojen rinnalla toimii "hyvä veli" -verkostoja, joiden kautta asioita hoidetaan epävirallisesti. Maailmanlaajuisten, useimmiten miehiä suosivien poliittisten järjestelmien vuoksi voimakkaat "hyvä sisko" -verkostot ovat huomattavasti harvinaisempia, tosin niitäkin löytyy.

Vähemmän huomiota on sen sijaan saanut kysymys, piileekö erityisesti kehitysmaihin kohdistuvissa vaatimuksissa sisäinen ristiriita, joka tekee korruption kitkemisen käytännössä mahdottomaksi? Rahoittajat, ja yhä useammin myös kansalaiset (palataksemme baarini asiakkaisiin), vaativat hallituksiltaan ja valtionkoneistoiltaan sekä hyvää hallintoa että mahdollisimman pieniä valtionbudjetteja.

Indonesia on tästä hyvä esimerkki. Maan pahiten korruptoituneet tahot ovat poliittiset puolueet, poliisi sekä oikeus- ja vankilalaitos. Puolueet eivät käytännössä saa lainkaan julkisia varoja, vaan eduskuntaan pyrkivät joutuvat etsimään "tukijoita" vaalikampanjoitansa varten liikemaailmasta. Velat maksetaan sitten kun istutaan eduskunnassa ja päätetään infrastruktuurihankkeista.

Alemman tason poliisit, oikeusvirkailijat ja vanginvartijat saavat virallisesti niin vähän palkkaa, että se hädin tuskin riittää elämiseen. Lisäksi pitäisi maksaa takaisin velat perheenjäsenille ja ystäville, jotka mahdollistivat uran, sillä virkaan ei pääse ilman lahjuksia. Näillä lahjuksilla taas korkeammassa asemassa olevat maksavat omia velkojaan, sillä eteneminenkin maksaa.

Tuloksena on noidankehä, jonka korruptoituneista tavoista on vaikea irrota ellei rakenteita muuteta. Rakenteiden muuttaminen taas tarkoittaisi sitä, että sekä äänestäjät että ulkomaiset rahoittajat suostuisivat satsaamaan huomattavasti enemmän rahaa juuri kaikista korruptoituneisimpiin instituutioihin. Into tähän on ihan ymmärrettävistä syistä alhainen, mutta muutos lienee välttämätön. Edellyttäen, että myös sopivia kontrolli- ja sanktiomekanismeja kehitetään.

***

Virkistävän erilaisen näkökulman korruptioon esittää British Columbian yliopiston tutkija Philippe Le Billon, joka akateemisen varovaisesti nostaa esiin korruption positiivisia vaikutuksia. Le Billon toteaa tarkkaavaisesti:

"Although corruption may have a corrosive effect on economies and rule-based institutions, it also forms part of the fabric of social and political relationships."

Korruptio, johon Indonesiassa luetaan myös esimerkiksi sukulaisten suosiminen työhönotossa ja oikeusprosessien tarkoituksellinen hidastelu, on usein osa maan tapaa, olennainen osa sitä, miten yhteiskunta toimii. Le Billon korostaa korruption jonkinasteisen hyväksynnän positiivisia puolia erityisesti konfliktienjälkeisissä yhteiskunnissa. Entiset viholliset ovat usein taipuvaisia suostumaan rauhaan, jos he voivat yhdessä tienata puolilaillisesti enemmän rauhan oloissa kuin sotiessa.

Ainakin lyhyellä aikavälillä hieman korruptoitunut yhteiskunta vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta kuin sisällissota. Ja jos otamme Aasian valtiot esimerkiksi, Kiinan, Indonesian, Intian ja muiden maiden talouskasvu — ja sitä myöden maailmanhistorian suurin saavutus köyhyyden vähentämiseksi — ei olisi tapahtunut, jos hyvän hallinnon sääntöjä ei olisi rikottu säännönmukaisesti.

Hinta tosin on ollut myös äärimmäisen kova, niin ympäristön kuin erityisesti marginalisoitujen ryhmien (esimerkiksi alkuperäiskansojen) kannalta.

Nyt kun suuri harppaus köyhyydestä on osittain onnistunut, kansa alkaa vaatia uusia pelisääntöjä. Ainakin jos käytämme kolmea baariasiakastani mielipidemittarina.

Kirjoittaja toimii tutkijana berliiniläisessä Mauerpark-institutissa, vaikka onkin tilapaisesti indonesialaisessa rantabaarissa baarimikkona. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.