Vieraskolumni

Hyötypakolaiset ja isänmaan etu

Pidämmekö arvokkaina vain niitä lajitovereita, jotka tuottavat meille taloudellista hyötyä?
Maija-Riitta Ollila
18.5.2015

Maailman alussa isille jyvitettiin maat ja äideille puhuttu kieli. Saimme isänmaan ja äidinkielen. Mutta mitä tehdä ihmisille, joilla ei ole isänmaata ja joiden puhetta kukaan ei kuuntele?

Hallitusneuvotteluissa suomalaiset ovat muovaamassa kantojaan arvokysymyksiin. Yksituumaisuus kuulostaa hienolta: isänmaan etu on asetettava puolueiden edun edelle. Äidinkielelle käännettynä tämä yllättäen tarkoittaakin, että isänmaan etu on asetettava kaiken edelle. Välimerellä kuolevien etu ei ole meidän etumme. Isänmaallisuuden vastakohta on yhteisvastuu.

Pakolainen joutuu määritelmän mukaan pakenemaan vieraaseen maahan. Päivittäin kuulemme vaihtoehdosta: "Pakolaisia on autettava omissa kotimaissaan." Samaan aikaan kuitenkin leikataan tähän tarkoitettuja varoja valtion budjetista. Olisi rehellisempää sanoa asiat suoraan: Suomi vähentää kaikkia toimia, joilla toteutetaan yhteisvastuuta.

Isänmaa on maa-alue, joka omistetaan ja jolla on selvät rajat. Omistaminen liittyy luontevasti rahaan, joka on maailman ainoa yhteinen äidinkieli, aikamme esperanto. Jos halutaan myydä pakolaisten asia isänmaan puolustajille, on osattava kertoa, mitä rahallista hyötyä pakolaisista on suomalaisille. Pakolaisista on tehtävä hyötypakolaisia.

* * *

Italialaispoliitikko Emma Bonino on todennut, että vanha Eurooppa tarvitsee nuorta Afrikkaa. Eurooppa kärvistelee ikäkriisissä, kun taas Afrikka on nuorten maanosa. Ja mikä maa ikääntyy nopeimmin koko Euroopassa? Aivan oikein: Suomi. Miten ihmeessä saisimme nyt nuorta väkeä Afrikasta ikääntyvien Suomeen, kylmään kaukaiseen maahan? Ei hätää. He ovat jo tulossa; heidät tarvitsee vain poimia Välimerestä.

Vasta-argumentti on se, että pakolaisia ei voida auttaa nyt, kun maa on talouskriisissä. Palaamme asiaan, kun Suomen talous on taas kunnossa.

Vastaanotettavien pakolaisten määrän lisääminen olisi pahamaineista fiskaalista elvytystä. Investoitaisiin nyt tulevaisuuden Suomeen: lisättäisiin väestöä ja tulevien työntekijöiden määrää, jotta talouteen saadaan vauhtia. Jos keynesiläisessä talouspolitiikassa on järkeä, pakolaisten vastaanottamisesta juuri tällä hetkellä olisi kansantaloudellemme hyötyä. Jos taas Suomessa valittu kansantalouden kiristyslinja on oikea, jokainen säästyvä sentti on tärkeä. Hukkukoot muiden merillä!

* * *

Isänmaallisuuteen liittyy merkillinen paradoksi. Globalisoituvassa maailmassa yhä useammat asiat vaativat yhteisvastuullisuutta. Samaan aikaan omiin isänmaihin käpertyminen on kasvava poliittinen trendi. Isänmaakin on monille liian suuri taustayhteisö: samastutaan esimerkiksi työ- tai harrastusyhteisöihin. Vieläkin rajatumpi projekti on oman minän kohentaminen. Rajallista aikaa ja energiaa ei ehdi käyttää kaikkeen, joten parasta on alkaa itsestä. Ajatellaan, että kun kaikki parantavat omaa elämäänsä, yhteisön elämä paranee.

Yksilöstä lähtevä maailmanparannus kuulostaa järkevältä ja toimiikin monissa yhteyksissä. Kun työyhteisön jäsenet ovat hyvin kouluttautuneita, terveitä ja onnellisia, yhteistyö sujuu hyvin. Miksi hyvän ketju kuitenkin mystisesti katkeaa? Yksilön vastuu omasta itsestä ei laajene kattavammaksi yhteisvastuuksi, jossa esimerkiksi pakolaisia autettaisiin heidän oman elämänsä rakentamisessa.

Kun yksilön kukoistuksesta pyritään yhteisön hyvinvointiin, ratkaiseva muuttuja on aika. Lyhyellä aikavälillä muiden huomioon ottaminen saattaa heikentää minun hyvinvointiani. Kun oma lyhyen aikavälin etuni ei lankea yhteen ihmiskunnan edun kanssa, minulta ei kannata edellyttää sankarin tai pyhimyksen asennetta, yhteisvastuullisuutta. Yhteisöt sen sijaan voivat päättää pitkän aikavälin toimista oman tulevaisuutensa turvaamiseksi. Pitkällä aikavälillä kokonaisuuden menestys on myös osien etu.

Pitkällä aikavälillä on mietittävä sitäkin, millaisiksi haluamme ihmisinä kehittyä. Pidämmekö arvokkaina vain niitä lajitovereita, jotka tuottavat meille taloudellista hyötyä? Vai pitäisikö meidän auttaa pakolaista siksi, että hän on ihminen, saman arvoinen kuin turvallisen isänmaan kansalainen?

Entä jos me olemmekin samassa veneessä? Se vene kulkee nyt Välimerellä ja Aasian rannikoilla.

Kirjoittaja on filosofi ja valtiotieteen tohtori. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.