Vieraskolumni

Historian orjat

Eurooppalaiset tuntevat afrikkalaiset. Afrikkalaiset tuntevat eurooppalaiset. Mutta yhteistä menneisyyttä ei ole katsottu silmiin yhdessä.
Ville Luukkanen
19.8.2014

Perehdyin jokin aika sitten kauppaa tukevan kehitysyhteistyön ja yksityissektorin kehittämisen historiaan. Vierailin Elminassa. Kaupunki sijaistee Kultarannikolla eli Ghanssa, parin tunnin ajomatkan päässä pääkaupungista Accrasta länteen.

Portugalilaiset perustivat Elminaan Saharan eteläpuolisen Afrikan vanhimman eurooppalaisen siirtokunnan vuonna 1482. Rannikolle pykättiin edelleen pystyssä oleva linnoitus. Se palveli kahta tarkoitusta: sotilasvaruskuntana ja orjavarastona.

Kultarannikolla käytiin yli 300 vuoden ajan kannattavaa kauppaa paikalle nimensä antaneella jalometallilla, sen asukkailla, norsunluulla ja pippurilla. Eurooppalaiset siirtomaakauppiaat ja -virkamiehet löysivät nopeasti yhteisen bisnessävelen paikallisten liikekumppanien kanssa. Tavara saatiin liikkeelle hyvillä soppareilla. Siihen ei tarvittu suurempaa väkivaltaa.

Sotilaita ja linnoituksia tarvittiin eurooppalaisten keskinäisiin välienselvittelyihin. Kaikki kynnelle kykenevät vallat halusivat siivunsa houkuttelevasta kakusta. Elminan herruudesta sodittiin pitkään ja hartaasti portugalilaisten, hollantilaisten ja brittien kesken. Taisivatpa tanskalaisetkin sotkea lusikkansa soppaan jossain vaiheessa.

Elminan puhuttelevin osa ovat linnoituksen alimmat kerrokset. Ne oli varattu varsinaiselle bisnekselle, orjien välivarastoksi. Vapautensa menettäneet ihmiset marssitettiin pahimmillaan tuhannen kilometrin matka jalan sisämaasta rannikolle.

Reissusta hengissä selvinneet suljettiin tyrmiin Elminan linnoituksen kellarissa. Suomalaisen kerrostaloyksiön kokoiseen tilaan sullottiin kerrallaan 80-100 ihmistä odottamaan Atlantin laivoja.

Viikkojen tai kuukausien odotukseen ei kuulunut ulkoilua, henkilökohtaista hygieniaa tai sanitaatiota. Kuolleisuuden maksimointi ei ollut ensisijaisesti tarkan markan taloushallintoa, vaan kiinteä osa orjajalostusta. Hengissä laivoihin asti selvinneet olivat parasta plantaasityövoimaa (tietysti merimatkalla kuoli vielä yksi neljännes).

* * *

Elmina on mennyttä historiaa. Onneksi. Mutta rajuinta sen tarjoamassa oppitunnissa on kokemuksen todellisuus. Elmina ei symboloi mitään. Se on edelleen, mitä se oli joskus. Ei enempää eikä vähempää.

Kierroksella kävellään pää kumarassa homeisesta vankityrmästä pikkuruisen tunnelin läpi muuriin avatulle luukulle nimeltä ”Door-of-No-Return”. Orjat pudotettin luukusta kolmen metrin matka kirjaimellisesti viimeiselle rannalle. Sieltä heidät vietiin laivoihin, jotka eivät palanneet.

Turisti ei tulkitse symboleita. Hän joutuu eläytymään kauppatavaran rooliin. Se on monille liikaa, kuulemma erityisesti euroopplaisille. Tunteet nousevat pintaan, jotain menee sisällä rikki. It’s not just business, it’s personal. 

Orjakauppa on myös kaukaista historiaa. Onneksi. Tänä päivänä afrikkalaisilla ja eurooppalaisilla on erinomaiset ja läheiset suhteet. On paljon kauppaa ja kehitystä. On kaiken kattava Cotonou-sopimus, jota saadaan sopivasti päivitettyä EPA-sopimuksilla. On paljon kahdenvälistä aktiviteettia.

Ja lisää on tulossa. Uudenmuotoista yhteistyötä, ii-cee-teetä, innovaatioita, infrastruktuuria ja vaikka mitä. Kaikki kasvaa ja syvenee. Orjakauppaa ei kannata edes muistella. Eikä mitään muutakaan ikävää. Sovitaanko niin?

* * *

Samalla reissulla lensin yhden pätkän Lagosista Nairobiin. Koneen kiihdyttäessä nousuun pyysin vierustoveria lopettamaan älypuhelimensa näpräämisen, kun asia oli kuulutettu moneen kertaan ja muutkin olivat laittaneet mobiililaitteensa taskuun. Se oli tietysti perieurooppalaista pikkumaisuutta.

Vierustoveri ilmaisi oman mielipiteensä pyynnöstäni pyytämällä minua painumaan v…uun. Sen lisäksi hän kertoi vihaavansa valkoisia. Jotta asia ei olisi jäänyt epäselväksi, hän toisti vihaavansa valkoisia intohimoisesti.

Viesti sai haavini aukeamaan totaalisesti. Ei haistetteluosuus. Se oli ihan ymmärrettävä reaktio tilanteessa. Olin ymmälläni siitä, kuinka kaveri tarkkaan ja tietoisesti valitsi ihonvärini yksiselitteiseksi keihäänkärjeksi halutessaan upottaa kovimman loukkauksen. No, eihän se uponnut.

Tilanne muuttui niin koomiseksi, että jouduin pidättelemään hysteeristä naurua. Se ei kohdistunut lopulta vierustoverin henkilöön vaan siihen tragikomediaan, mikä eurooppalais-afrikkalaisten suhteiden vyyhti on.

Kaikella todennäköisyydellä vierustoverini ei vihaa valkoisia sen enempää kuin minä mustia. Viha on kuluttava tunne, jota rationaaliset ihmiset karttavat. Hän valitsi loukkauksensa sillä hyvin rationaalisella perusteella, että suurella todennäköisyydellä häntä ketuttanut henkilö - minä - olen sitä mitä keski-ikäiset eurooppalaiset miehet keskimäärin ovat: herkkiä ja epävarmoja kaikissa ihonväriin liittyvissä asioissa. Jos haluaa heidät takajaloilleen, säpsähtämään, panikoimaan, ei tarvitse muuta kuin heittää kova rotukommentti päin näköä.

Ikävä, mutta viiltävän tehokas taktiikka: koska minä - oletettavasti - vihaan mustia (sitä todellisemmin, mitä enemmän koettaisin sen itseltäni kieltää), sitä kovempaa piikki valkoisten vihaamisesta osuisi.

* * *

Se, että tällaista pienimmän ja halvimman yhteisen nimittäjän taktikointia esiintyy puolin ja toisin, viestii karua kieltä. Eurooppalaiset tuntevat afrikkalaiset. Afrikkalaiset tuntevat eurooppalaiset. Yhteistä taivalta on takana pitkä pätkä.

Ongelma ei ole tuntemus ja tietämys. Eikä ongelma ole lapsellinen sanailu lentokoneessa. Ongelma on, että yhteistä menneisyyttä ei ole katsottu silmiin yhdessä. Kaikilla tasoilla ja foorumeilla. Se on pääasiassa lakaistu maton alle tai sokerikuorrutettu tyhjillä juhlapuheilla. Historian kahleet ovat sittenkin jääneet päälle.

Sen seurauksena afrikkalaiset ja eurooppalaiset eivät tällä hetkellä käy aitoa vuoropuhelua, vaan sadattelevat omissa piireissään toisen kuppikunnan sietämättömyyttä. Kumpikaan osapuoli ei hyödy siitä, molemmat kärsivät. Tarvittaisiin johtajuutta, syvää historian tajua ja yhtä syvää  tulevaisuuden visiota, että neuroosit hellittäisivät ja haavat arpeutuisivat.

Kirjoittaja on kehityspoliittinen sekatyömies, joka on työskennellyt neljällä mantereella järjestöhankkeissa, yksityisellä sektorilla ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Luukkanen asuu nykyään Johannesburgissa Etelä-Afrikassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.

23. elokuuta vietetään YK:n kansainvälistä päivää orjakaupan lakkauttamisen muistoksi.