Vieraskolumni

Heikotusta huojuvassa maailmassa

Olen tässä muutaman kuukauden ajan yrittänyt selvittää päätäni. Viimeisen puolentoista vuoden aikana maailma on alkanut huojua, eikä mikään enää ole selvää.
Binyavanga Wainaina
2.6.2009

Binyavanga WainainaHiljattain luin New York Timesista, että Itävalta ja Italia ovat käytännössä vararikossa - niillä ei ole varaa luhistuvalle Itä-Euroopalle jakamiinsa jättilainoihin.

Sanomalehtiä ei voi olla rakastamatta. Samalla kun suremme sanomalehdistön tulevaa turmiota (New York Times horjuu kuilun partaalla ja raportoi omasta tuhostaan elegantisti lamamuotivillitysten lomassa), on lohdullista huomata, että vaikka kymmeniä tuhansia dollareita häviää ilmaan, voimme kääntää sivua teatteriarvosteluihin, Timbuktun-matkavinkkeihin ja Philip Hughesin baseballsyöttöihin.

Näiden kriisien balsami on siinä, että ne voidaan nätisti niputtaa lehtien kolumneihin ja kuviin. Niinpä Michelle Obaman paljaat käsivarret loistavat joidenkin satojen miljoonien pian kuolevien kiinalaisten vieressä. Odottelenkin jo otsikkoa "Yhdysvallat on konkurssissa" sellaisen jutun vieressä, joka kertoo uusista kokkausvirtauksista toscanalaisissa vaihtokauppaan perustuvissa ravintoloissa.

Huokaus.

Ja sitten on Kenia. Meidän kenialaisten kimppuun vyöryvä peto on paljon aseitamme mahtavampi.

Opetusministeri ilmoittaa, ettei maalla ole enää varaa peruskoulutukseen. Mutta kansanedustajamme, totta kai, saavat palkkapussinsa ajallaan. 8700 euroa kuukaudessa. Verottomana.

Jokin aika sitten kaksi ihmisoikeusaktivistia ammuttiin Nairobissa melko lähellä presidentin palatsia. Suurin osa meistä ajattelee, että hallituksella oli jotain tekemistä asian kanssa. Osa sanoo, että asialla oli Mungibi, puolisotilaallinen joukkio, jolla on siteet eräisiin osiin poliittista kermaamme. Näinä päivinä ne pedot eivät tiedä, mitä heidän raajansa tekevät.

Vauvapedot tekevät pesäeroa isoihin petoihin ja villiintyvät, kun kilpajuoksu kohti seuraavia vaaleja alkaa, ja me kaikki epäilemme selviytymistämme sinne saakka ehjin nahoin. Julkisen tilan jokaiselta reunamalta vajoaa yhä enemmän tilaa epäilyksen kurimukseen.

***

Ja sitten on maissijauhoa kansalle -ongelma. Siinä mennään jo postmodernille alueelle. Valtion maissit varastettiin ja myytiin kovaan hintaan keinottelijoille, ja... tuota, sitten niitä ei myytykään. Ihmisiä nääntyi nälkään. Sitten maahan tuotiin lisää maissia, mutta terveysministerille kerrottiin että se ei ollut "ihmisravinnoksi kelpaavaa".

Muutamaa päivää myöhemmin: "Tuota, herra ministeri, uusien testien mukaan onkin ilmeistä, että maissi olikin oikeastaan ihmisravinnoksi kelpaavaa. Mutta me emme edelleenkään tiedä missä ne tähkät ovat. Näyttää siltä, että ne ovat, tuota, mystisesti kadonneet. Me yritämme löytää ne, herra ministeri, mutta vaikuttaa siltä, että rikolliset ovat voineet myydä ne."

Meidän poliittiselle johdollemme on kristallinkirkasta, ettei Vatsalle vittuilla. Niinpä he nyt juoksevat ympäri maata ja yrittävät ruokkia nälkäisiä vatsoja, hyvin tietoisina siitä, millaisen hinnan he joutuvat maksamaan, jos nälkäiset menevät vaaliuurnille, mutta siltikään he eivät saa maisseja kansan suihin.

Ongelman kimpussa painii joukko virkamiehiä, ministereitä ja instituutioita, joilla on tittelit, tutkinnot ja puvut, ja jotkut ovat lukeneet Fanoniakin. Toiset ovat opiskelleet varastointia ja logistiikkaa Japanissa. Jotkut työskentelevät toimistoissa, kuten Kenian standardoimisvirastossa, jotka ovat viime vuodet keskittyneet Best practice -työpajoihin ja strategisiin suunnitelmiin. Puurtajien joukossa on hyvät kykynsä maahan tuoneita kirjanpitäjiä ja intellektuelleja neuvonantajia.

***

Mutta jos nuori valtio hengittää uskoa, uskoa kelvolliseen tulevaisuuteen, niin Keniassa on hyvin vähän hengitettävää juuri nyt. Puvut peittävät alleen yhä kiihtyvän kaikki itsensä puolesta -asenteen, kun ihmiset keräävät mitä voivat kunnollisuuden ja uskottavuuden kulisseissa ennen tuomiopäivää.

Toisaalla meillä toki on ihmisoikeusjuristeja ja kovan linjan toimittajia. Blogin pitäjiä. Meillä on poliitikkoja, jotka ovat olleet ihmisoikeusaktivisteja, ja sydäntä särkeviä politiikan tutkijoita ja tekijöitä. Mutta tästä selvitäksemme me tarvitsisimme ennennäkemättömän kansallisylpeyden hyökyaallon, kenialaisten arvojen vahvistumisen kenialaisten mielissä. "Hyvästä hallinnosta ja korruptiosta" meuhkaaminen ei enää auta.

Miksipä panostaa vuoden 2012 vaaleihin tai työhön maatalouden parissa, jos tietää, että maa tärisee jalkojen alla? Miksi kuunnella puoluejohtajaa? Jos Keniassa ei ole mitään, minkä puolesta uskoa, miksi vaivaantua?

Sillä välin ilokseni raportoin, että Kenia voitti Fidzhin rugbyn semifinaaleissa Dubaissa. Ja Crystal Okusa paljastaa sunnuntaisivuilla aurinkoisen päivän parhaan leningin.

Kirjoittaja on kenialainen kirjailija ja toimittaja. Kolumni on julkaistu aiemmin Mail & Guardian -lehdessä. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.