Vieraskolumni

Häikäisevä peili

Lopeta tämän tekstin lukeminen ennen kuin aloitatkaan. Lopeta, ja tee jotain sydämellisempää, sillä nyt sitä on tarjolla: dokumenttielokuva "Human", tuo kolmituntinen järkäle!
Marie Kajava
22.12.2016

Se ei ole vaikeaa. Sen ei tarvitse olla. Ranskalaisen valokuvaaja Yann Arthus-Bertrandin ohjaama "Human" on rakenteeltaan hyvin yksinkertainen ja kuulas dokumenttielokuva. Sen keskiössä on ihminen.

Me näemme aivan tavallisten ihmisten kasvoja. Jotkut heistä elävät Amerikan mantereella, toiset Afrikassa, Aasiassa tai esimerkiksi Euroopassa. Sitä, mistä ihmiset ovat kotoisin, ei erityisesti alleviivata, kuten ei heidän nimiäänkään.

Kasvot tekevät ihmisistä ainutlaatuisia mutta hyvällä tavalla samankaltaisia. Tapa, jolla erilaiset ihmiset on asetettu kameran eteen, merkitsee valtavasti. Kuva on rajattu tarkasti, ja ihmiset on kuvattu tummaa taustaa vasten elinympäristöstään irrotettuina.

Osa kasvoista puhuu. Arthus-Bertrand on lähestynyt tuhansia ihmisiä esimerkiksi kärsimykseen, rakkauteen tai elämän tarkoitukseen liittyvin kysymyksin. Heitä on varmasti kehotettu katsomaan kameraan ja pyrkimään rehellisyyteen.

Paitsi satoja kasvoja, vuonna 2015 valmistuneessa elokuvassa on pitkäkestoisia ja laajoja maisemakuvia. Niissä ihminen ei ole edes kärpäsen kokoinen. Niissä näkyy korkealta ilmasta kuvattuja aroja ja aavikoita, myrskyävää merta, basaareja, temppeleitä ynnä muita. Nuo maalaukselliset maisemat luovat mittakaavaa ja tuovat elokuvaan hengittävyyttä.

* * *

Sananen "benettonin pelosta": lähtökohtaisesti epäilin elokuvaa, jossa näytetään tuijottavia ihmisnaamoja. Ajattelin, että "Human" on lälly tai sosiaalipornahtava. Mutta elokuva onnistuu rikkomaan asetelman, jonka se ensin luo.

Filosofi Jonathan Glover kirjoittaa kansanmurhia ja muita julmuuksia käsittelevässä teoksessaan "Ihmisyys – 1900-luvun moraalihistoria", että meidän ihmisten on katsottava sisällämme asuvaa hirviötä erityisen tarkkaan – muuten sitä ei saada kesytettyä. "Human" kuvaa paitsi kipua ja rakkautta, myös meissä jokaisessa piilevää halua kostaa, satuttaa tai ampua. Juuri tuo pahuus, sen kuuleminen ja katsominen, nostaa elokuvan omalle tasolleen.

Rinnatusten puhuvat esimerkiksi siviilejä tappanut sotilas, mies joka pitää ampumisesta sekä isä, jonka viaton tytär ammuttiin. Ääneen pääsee kaksoismurhasta kuolemaantuomittu ja ihminen, joka haluaa katkaista kostonkierteen synnyinmaassaan. Ajatuksensa kertoo niin ikään lapsi, joka toivoo vanhempiensa lopettavan huumeet ja kuollutta puolisoaan syvästi rakastava ihminen. Ja moni muu.

Tuo yksittäisistä ihmisistä, hetkistä ja kokemuksista koostuva kuoro luo häikäisevän peilin, jonka edessä dokumenttielokuvan katsoja seisoo. Hän tunnistaa kokonaisuuden palasista myös itsensä: valon ja pimeän puolen.

* * *

Vuosi on vaihtumassa. En tee uuden vuoden lupausta enkä vala tinaa. Lupaus harvoin pitää, ja tina on liian tulkinnanvaraista. Mutta kirjoitan vuoden vaihtuessa noin sata toivetta, halua, muistutusta tai pyrkimystä, jotka vaihtelevat arkisista hieman korkealentoisempiin.

Filosofiani on, että kirjoitan muistiin nuo sata juttua melko kevyesti. Kun toiveita ja unelmia on todella monta, niistä yksikään ei ole liian vakava tai raskas.

Ensimmäinen niistä on vuodesta toiseen, että koeta muistaa hengittää.

Olemme aikamme lapsia, ja moni ajattelee, että kulunut vuosi 2016 muutti kaiken. Pelkäämme, että juuri tämä ajanjakso jää historiaan sellaisena, joka jäädytti maailman lopullisesti.

Vasta tulevaisuus kertoo, jäikö vuosi karseaksi mutta lyhyeksi notkahdukseksi ihmisten, valtioiden ja maanosien moraalissa ja vastuun tunnustamisessa. Vai oliko se alku laajenevalle inhimillisyyden rappiolle, oikeudenmukaisuuden puutteelle tai selän kääntämiselle samanaikaisesti, kun kymmenet miljoonat ihmiset kärsivät ja hakivat turvaa.

Mietin, millainen Human-dokumenttielokuva tehtäisiin vuonna 2017, 2020 tai 2050. Millaista on olla ihminen maailmassa silloin? Mistä ihmiset unelmoivat, millaista on kärsimys? Löytyykö silloin ihmisyydestä jotain yhteistä?

* * *

Se ei ole vaikeaa tai raskasta. Sen ei tarvitse olla: ihmisiksi oleminen. "Humanin" ihmiskuoro – tuo aikamme häikäisevä peili – muistuttaa hirviöstä ja hyvästä kaikissa meissä, siis perusasioista. Meillä jokaisella on sydän, joka tekee koko ajan järjettömän määrän työtä. Hengitämme, kunnes kuolemme. Tunnemme kipua, kun meitä satutetaan. Ja jos meitä satutetaan oikein paljon, lakkaamme tuntemasta. Tiedämme ylipäätään kaikesta kovin vähän.

Samuus ei löydy yksistä kasvoista. Se piirtyy esiin satojen kasvojen, kärsimysten ja toiveiden, joukosta.

Puhe empatiasta on usein sanahelinää. Pyrkimys asettua toisen ihmisen asemaan ei päätä toistuvia ihmisoikeusloukkauksia, konflikteja, ilmastonmuutosta tai riistoa. Televisiota katsomalla ei varmasti muuteta maailmaa.

Kirjassaan Jonathan Glover kirjoittaa, että ymmärtäminen ei lopeta kauheuksia, mutta sen vastakohta eli passiivisuus auttaa niitä jatkumaan.

Human-dokumenttielokuvan voi katsoa Yle Areenassa: areena.yle.fi/1-3393977.
Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.