Vieraskolumni

Haarukka keittoa varten

Vammaiset saavat käyttää joukkoliikennettä ilmaiseksi Tadzhikistanissa. Mutta onko siitä oikeastaan mitään hyötyä?
Amu Urhonen
21.4.2008

Urhonen.jpg Ostin maaliskuisena aamuna metrolippuja keskiaasialaisille vierailleni Kampin metroasemalla. Jakaessani niitä tadzhikistanilainen Asadullo paheksui Suomea siitä, että vammaisetkin joutuvat täällä maksamaan joukkoliikenteen käytöstä. "Meidän maassamme vammaiset saavat käyttää joukkoliikennettä ilmaiseksi", hän mainosti.

Kuulostaa hienolta, että Tadzhikistan ottaa vammaiset huomioon ja pyrkii tukemaan heidän liikkumistaan julkisilla. Valitettavasti kyse on juhlapuheesta - käytännössä ilmaisesta joukkoliikenteestä nimittäin on tadzhikistanilaiselle vammaiselle suunnilleen yhtä paljon iloa kuin keliaakikolle ilmaisesta ruisleivästä.

Myöhemmissä keskusteluissa Asadullon kanssa kävi ilmi, että niin joukkoliikennevälineet kuin niiden asemat ja pysäkitkin ovat jopa kohtuullisen vähäisistä tasapainohäiriöistä kärsiville mahdottomia paikkoja muun muassa portaiden, epätasaisen alustan ja puuttuvien kaiteiden takia. Apuvälineiden käyttäjistä puhumattakaan.

* * *

Kesti hetken ennen kuin tajusin, miksi vieraat kyselivät koko ajan meiltä suomalaisilta, paljonko kenenkin pyörätuoli, sähköpyörätuoli, rollaattori tai hengityskone oli maksanut. Heidän maissaan - Tadzhikistanissa, Kazakstanissa, Turkmenistanissa, Kirgisiassa ja Uzbekistanissa - vammaiset ihmiset maksavat apuvälineensä joko osittain tai kokonaan itse.

Yksilöllisesti säädetty pyörätuoli maksaa kolmesta neljään tuhanteen euroa joka puolella maailmaa. Sähköpyörätuolin hinta on noin 20 000 euroa. Vaikka ottaisi pelkän standardimallin ilman mitään yksilöllisiä herkkuja, alle 1 500 euron ei pääse millään.

Vieraani kertoivat, että jotkut onnekkaat saavat käytetyn pyörätuolin hyväntekeväisyysjärjestöltä. Yhden naisen tuolissa olikin tarra, josta ilmeni, että se oli mormonikirkon lahjoittama. Voi miettiä, mitä kaikkea muuta tällaiseen lahjaan on liittynyt.

* * *

Ilman asianmukaisia apuvälineitä on kuitenkin turha haaveilla bussimatkoista. Joskus pelkästään pysäkille pääsemiseen saattaa tarvita avustajaa. Etenkin, jos asuu tyypillisessä keskiaasialaisessa asunnosta, josta ei pääse mihinkään ilman, että joku auttaa portaissa. Ennen lähtöä on tietysti saatava vaatteet päälle, ehkä syötäväkin jotain. Suurimmalla osalla vammaisista ihmisistä ei Keski-Aasiassa ole avustajaa, vaikka sille olisi tarvetta.

Suomessa tilanne on sentään vähän parempi, joskaan ei niin hyvä kuin voisi.

Joissain paikoin Aasiaa asiassa on sentään menty juhlapuheita pidemmälle. Kazakstanissa tuli pari vuotta sitten voimaan laki, joka edellyttää henkilökohtaisen avustajan myöntämistä sitä tarvitsevalle. Paikalliset vammaisten ihmisten järjestöt alkoivat vaatia lakia tutustuttuaan Suomen henkilökohtaiseen avustajajärjestelmään. Parissa muussakin Keski-Aasian maassa on vireillä samanlainen laki. Vaikka laki ei takaa vielä mitään käytännössä, se on selvä nytkähdys parempaan suuntaan.

HKL:n matkakortti on minulle yhdenvertaisuuden symboli. Maksan mielelläni sellaisesta joukkoliikenteestä, jota voin käyttää helposti ja vaivattomasti pyörätuoleineni, avustajani kanssa tai jopa ilman. En väitä, että Tadzhikistanin pitäisi muuttua Suomeksi. Mutta eiköhän ole kaikkien maiden vammaisten etu, että toimenpiteistä vammaisten hyväksi on oikeasti hyötyä vammaisille. Asadullo oli samaa mieltä.

Kirjoittaja on vihreä poliitikko ja opiskelija, joka toimii aktiivisesti esimerkiksi vammaisten ihmisoikeusliikkeessä. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.