Vieraskolumni

Gulliver lilliputtien maassa

Anu Lounela
4.3.2002

YOGYAKARTA -- Luin viime lokakuussa Voima-lehdestä kolumnin, jossa kerrottiin suomalaisten elävän maassa, jossa kaikki sulkeutuvat omiin lokeroihinsa. Köyhät asuvat lähiöissään ja rikkaat omilla asuinalueillaan - vanhukset kuolevat sairaaloissa tai kuihtuvat vanhainkodeissa, ja lapset suljetaan päivähoitopaikkoihin.

Suomalainen on rikas sitä tajuamattaan: miltei ilmainen terveydenhuolto on taattu, koulutus on ilmaista ja yliopisto-opiskelustakin maksetaan. Meillä on ilmainen kirjastolaitos ja paljon kulttuuria tarjolla niin lapsille kuin aikuisillekin. Mutta miksi suomalaiset valittavat ja kokevat elävänsä tukahtuneessa maassa?

***

Ehkäpä suomalaisilla ei ole vertailukohtia? Ehkäpä suomalainen pitäisi tuoda pariksi kuukaudeksi Indonesiaan kokeilemaan "toisenlaista" elämää?

Kun lapsesi sairastuu äkilliseen kuumekohtaukseen tai oksennustautiin ja viet hänet sairaalaan, saattaa olla, että sairaala sulkee ovensa, koska sillä ei ole välineitä, tilaa tai henkilökuntaa.

Toisaalta, jos onnistut saamaan lapsesi sairaalaan, saattaa lääkäri tehdä väärän diagnoosin, minkä seurauksena pienokaisesi kuolee. Lääkäreitä ei koskaan saada syytteeseen virhearviosta, eikä heidän vastuuntuntonsa näytä olevan kovinkaan korkea. Lopulta et enää uskalla mennä sairaana lääkäriin, koska väärän diagnoosin pelko kasvaa niin suureksi.

Jos olet köyhä, niin ylläoleva pohdinta on turhaa: sinulla ei yksinkertaisesti ole varaa mennä lääkäriin. Tällöin turvaudut dukuniin eli paikalliseen parantajaan. Dukun antaa sinulle erilaisia yrttilääkkeitä, tai jos sinulla on vastakipuja tai kummallisia paiseita, hän "hieroo kivut pois". Näissäkin toimenpiteissä hengenmenetys on aika yleistä.

Lapset menevät mielellään kouluun - jos heillä on siihen varaa. Pakollinen koulupuku, lukukausimaksu ja kouluvälineet kuitenkin maksavat monille liikaa. Lapset jäävät pois koulusta ja auttavat vanhempiaan. Pahimmassa tapauksessa he menevät kadulle kerjäämään, sillä kotona ei ole mitään tekemistä - eikä ehkä ruokaakaan.

***

Sukupolvien välinen kuilu taas näyttää katovan suurperheidyllissä. Naapurissani asuu kolme sukupolvea yhdessä isohkossa talossa. Perheenpäänä miehen kuoleman jälkeen toiminut äiti hoitaa kolmea täysi-ikäistä poikaansa. Yhden pojan vaimo ja kaksi lasta ovat myös ahtautuneet asuntoon. Perheenpää pitää talon edustalla olevaa pientä vihanneskioskia ja elättää sillä osan perheestä. Pojat käyvät töissä.

Eräänä päivänä pojan vaimo joutui sairaalaan vatsahaavan takia. Hän oli jo joitakin viikkoja sitten lakannut syömästä miltei kokonaan. Eikä ihme: hänellä ei ole mitään valtaa lastensa tai miehensä suhteen, vaan tehokas perheenpää-äiti pitää huolen kaikesta. Lapset saavat kyllä vauraan kasvuympäristön, mutta samalla menettävät äitinsä. Eikä tämä suinkaan ole ainoa vastaava tapaus.

Tämän indonesialaisen todellisuuden keskellä jään miettimään, mikä suomalaisia oikein vaivaa. Olemmeko me niin terveitä, että alamme voida huonosti? Meillä on kaikki materiaalinen hyvä, mutta miksi emme osaa panostaa henkiseen hyvinvointiin ja yhdessäoloon?

Suomalaisella olisi suuret mahdollisuuset parempaan elämään - samalla tavoin kuin Gulliverilla oli lilliputtien maassa. Indonesialaisen asema puolestaan muistuttaa köyhän tulitikkutytön elämää.

 

Kirjoittaja on Kepan yhteystiedottaja Indonesiassa.