Vieraskolumni

Globaali keskiviikkokerho

Valtiot pysyvät miesten käsissä. Naiset hoitavat terveydenhuollon — ja kehitysyhteistyön.
Henri Myrttinen
3.6.2013

Työskentelen nykyisin keskikokoiselle kansainväliselle kansalaisjärjestölle, erityisalueenani ovat sukupuolikysymykset. Piirit alalla ovat pienet, ja tapasin äskettäin konferenssissa erään vanhan ystäväni, joka on syypää siihen, että ajauduin tälle alalle. Ystäväni, pitkän linjan eteläafrikkalainen feministi, tokaisi useamman viinilasin jälkeen:

Onko tämä todellakin se tasa-arvo, jonka puolesta me olemme taistelleet vuosikymmenet? Kieltämättä naiset pystyvät osallistumaan yhteiskunnalliseen elämään nykyisin enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin, olkoon kyse sitten lattareista, Afrikasta, Aasiasta, arabimaista, entisestä Neuvostoliitosta... Ja kieltämättä monet, liian monet naiset eivät vieläkään pysty osallistumaan. Jos he yrittävät, heidät hakataan, joskus murhataan.

Mutta he, jotka osallistuvat: Millä tavalla ja millä tasolla he saavat osallistua? Oletko huomannut, miten yliedustettuja naiset ovat kansalaisjärjestöissä? He saavat osallistua ja järjestää kansalle peruspalveluita, joita valtio ei usein enää viitsi tarjota, kuten koulutusta tai terveydenhuoltoa, turvakoteja ja kotitalouskursseja. Mutta valtion koneisto pysyy miesten käsissä, naisilla ei ole sinne asiaa, paitsi ehkä presidentin vaimoina tai rakastajattarina. Ja kun naisten kansalaisjärjestöt hoitavat epäseksikkäät palvelut, valtiomiehet keskittyvät siihen, mikä heitä kiinnostaa: maan raaka-aineiden myyminen pilkkahintaan, lainojen nostaminen, aseiden ostaminen ja hengailu toisten valtiomiesten kanssa "tekemässä politiikkaa"...

***

Maailman noin kolme ja puoli miljardia naista on yhtä epähomogeeninen ryhmä kuin maailman kolme ja puoli miljardia miestä. Vain murto-osa maailman naisista saa luvan, pystyy tai edes ehtii osallistumaan kansalaisjärjestötoimintaan, ja vain murto-osa miehistä neuvottelee asekauppoja kansallisvaltionsa nimissä.

Molemmissa tapauksissa sekä naiset että miehet ovat saavuttaneet omassa yhteiskunnassaan tietyn valta-aseman niin koulutuksensa kuin yhteiskunnallisen statuksensakin kautta. Siitä huolimatta ystäväni kritiikki tuntui osuvan nappiin, kun pohdin monia niitä järjestöjä eri valtioissa, joiden kanssa olen ollut tekemisissä. Kehitysyhteistyön mahdollisuuksien ja ehtojen myötä valtiot ovat usein vetäytyneet peruspalvelusektoreilta.

Joskus vetäytyminen on tietoista: Miksi satsata miljoonia terveydenhuoltoon kun kansalaisjärjestöt kehitysapurahoineen hoitavat sen kuitenkin? Terveydenhuolto on muutenkin pitkäveteistä ja naisten hommaa... Ostetaan mieluummin mageita suihkuhävittäjiä säästetyllä rahalla!

***

Joskus taas ehdot enemmän tai vähemmän pakottavat valtion vetäytymään: Rahoittajat usein pitävät valtiota lähtökohtaisesti korruptoituneena ja siirtävät rahat mieluummin kansalaisjärjestöille murentaen sekä valtion mahdollisuuksia tarjota kyseisiä palveluita että valtion arvovaltaa kansalaisten silmissä.

Ja kuten ystäväni totesi, nämä prosessit ovat vahvasti sukupuolittuneita. Kun kyse on yhteiskunnallisista ongelmista, koulutuksesta, ympäristöstä, terveydenhuollosta tai muista niin sanotuista pehmeistä asioista, yhteistyökumppanini ovat lähes aina naisia. Nämä "pehmeät" asiat ovat kuitenkin usein rankempia kuin miesvaltaiset "kovat" asiat: panssarivaunun ostaminen tai moottoritien rakentaminen ovat monella tavalla helpompia tehtäviä kuin työ syöpäpotilaiden kanssa tai huumeriippuvaisten katulasten kouluttaminen.

Mutta jos kyseinen "pehmeä" tehtävä on ulkomaisten rahoittajien mielestä riittävän seksikäs ja siten rahoittamisen arvoinen, järjestön johtohenkilöt ovat kokemukseni mukaan yleensä aina miehiä.

Näin siis etelässä. Entä meillä pohjoisessa? Usein työnantajani on ollut joko kansainvälisesti toimiva kansalaisjärjestö tai yhteiskunnallisiin asioihin keskittyvä tutkimuslaitos. Henkilökunnasta kaksi kolmasosaa on nuoria, hyvin koulutettuja, suhteellisen huonosti palkattuja ja ylityöllistettyjä naisia. Johtoportaassa on kuusi miestä ja kaksi naista. Olisikohan aika, pojat, siirtyä keskiviikkokerholle puhumaan oikeasti tärkeistä asioista?

Kirjoittaja toimii tutkijana berliiniläisessä Mauerpark Institutissa ja on kansalaisjärjestötöissä Lontoossa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.