Vieraskolumni

Feministisen globaalietiikan kahdet kasvot

Sinänsä hyvää tarkoittava myötätunto ja aktiivisuus voivat kehityspolitiikassa muuttua hetkessä holhoukseksi ja pakon puolesta toimimiseksi.
Simo S. Hämäläinen
29.11.2005

Simo S. Hämäläinen

Ei ole tavatonta, että kehityspoliittisissa keskusteluissa vedotaan ja keskitytään nykyisin usein globaalietiikkaan. Se onkin aiheellista. Niin poliitikot, tutkijat, kansalaisaktiivit kuin kansalaisjärjestötkin, mukaan lukien Elinkeinoelämän valtuuskunta, ovat esittäneet jo pidemmän aikaa eettiselle pohdinnalle olevan suurta tarvetta.

Aihe korostui myös Helsingin kauppakorkeakoulussa ja Handelshögskolanissa järjestetyillä Naistutkimuspäivillä, jossa aiheena oli "Maija kukkarossa - talouden valta ja vallaton talous".

Globaalieettisissä keskusteluissa pursuavat usein uhkakuviin perustuvat iskulauseenomaiset vetoomukset: "Meidän ei pidä puuttua muiden maiden suvereniteettiin, mutta meidän tulee olla solidaarisia!" tai "länsimaiset arvot, kuten demokratia ja markkinatalous, ovat uusimperialismia".

Näillä yksinkertaistuksilla nakerretaan monella tapaa sekä uskoa eettisyyteen sinänsä että itse dialogiin eettisyydestä. Ne eivät myöskään voi edistää feminismiä.

***

Kun omien yhteiskuntien valtarakenteita oikeutetusti ja perustellusti kritisoidaan, käännytään toisinaan salakavalasti myös kehitysmaita vastaan. Tällöin erityisesti marginaalissa elävät kärsivät, kuten useiden kehitysmaiden naiset.

Kanadaniranilainen feministi Haideh Moghissi onkin todennut osuvasti, kuinka autoritaaristen maiden johtajat mielellään käyttävät postmodernia imperialismikritiikkiä torjuessaan maiden sisäisiä muutospaineita ja hyväksyessään vain valikoidusti länsimaisia arvoja. Tällöin osasta globaalietiikan vuolaimmista "feministisistä" lähettiläistä tuleekin autoritaaristen aatteiden salakuljettajia. Sinänsä hyvää tarkoittava myötätunto ja aktiivisuus voivat kehityspolitiikassa muuttua hetkessä holhoukseksi ja pakon puolesta toimimiseksi.

Jos tarkoitetaan sitä, että ihmiset pakotetaan toimimaan toisin kuin he haluaisivat (muutenkin kuin olemaan kajoamatta toisten kehoon tai omaisuuteen luvatta), niin kyse ei ole liberalismin viennistä. Jos taas jotkut kehitysmaan X ihmiset ovat sorron kohteena ja "kulttuuri-imperialisti" vaatii heille vapautta sorrosta, niin se on kulttuuri-imperialismia vain sen mielestä, joka haluaa sortaa.

Jos joku ei halua itselleen ympärileikkausta, pakkoavioliittoa, isän, klaanipäällikön tai kommunistisen kyläneuvoston valtaa omaan kehoonsa tai omaisuuteensa tai siihen, kenen kanssa hänellä saa olla sukupuolisuhteita, niin ei sen oikeuden palauttaminen hänelle ole kulttuuri-imperialismia. Sen sijaan se pakottava isä, klaanipäällikkö tai kyläneuvosto on kulttuuri-imperialisti, ja liberaali suojaa sorrettua tällaiselta imperialistilta.

Siis kun on kyse liberalismin vastustamisesta, "kulttuuri-imperialismin vastustaminen" on yleensä sitä, että valtaa omaavat haluavat pitää muut yhä vallassaan sen sijaan, että nämä saisivat valita itse. Varsinaisen imperialismin historia sen sijaan  on täynnä esimerkkejä konservatiivisesta pakottamisesta eikä liberalismista. Esimerkiksi Britannian Intiassa maanviljelijät eivät edes saaneet itse päättää, mitä viljelivät, kelle sen myivät tai mihin hintaan, ja myös heidän yksityiselämäänsä rajoittivat monet lait.

Taloudellinen liberalismi ja sen tuoma elintason nousu ovat myös vaikuttaneet naisten ja vähemmistöjen asemaan myönteisesti. Kun henkilöllä on itsenäiset tulot tai edes mahdollisuus niihin, hän ei ole enää samalla tavalla suvun tai lähipiirin armoilla kuin ennen. Kun henkilö tottuu tekemään työssä tai markkinoilla itsenäisiä päätöksiä, häntä on vaikea enää loputtomasti pitää poliittisestikaan syrjässä.

Kun yksilön päätösvalta omasta elämästään lisääntyy markkinoilla, sen rajoittaminen muussa toiminnassa alkaa tuntua entistä vähemmän hyväksyttävältä.

* * *

Naistutkimuspäivillä keskusteltiin paljon feminismin ja talouden suhteesta. Taloustiede tutkii  resurssien kohdentumista ja sen vaikutuksia. Siksi sen avulla voidaan tunnistaa, analysoida ja ymmärtää monia ilmiöitä sekä arvioida erinäisten toimenpiteiden todellisia vaikutuksia, ei vain suoria tai näennäisiä.

Näistä syistä taloustiede on keskeinen työkalu feministille, joka on kiinnostunut esimerkiksi naisten palkoista, työmarkkina-asemasta ja eläkkeistä tai etenkin naisten valinnanvaraa lisäävien ja ajankäyttöä helpottavien palvelumarkkinoiden toimivuudesta.

Feministit ovat osoittaneet, että sekä naiset että miehet tyypillisesti yliarvioivat miesten ja aliarvioivat naisten pätevyyden. Esimerkiksi Yhdysvaltain keskuspankkiiri Alan Greenspan aikanaan yritysjohtajana toimiessaan huomasi ilmiön ja naisten alhaisemmat palkat, ja alkoi värvätä lähes systemaattisesti naisia töihinsä. Hän maksoi heille enemmän kuin muut mutta sai silti heitä halvemmalla kuin olisi  saanut yhtä päteviä miehiä. Tämä osaltaan myös kiristi kilpailua naisista ja nosti heidän palkkatasoaan muuallakin, vaikka tietysti yhden työnantajan vaikutus on vähäinen.

Asenneongelmaiset yritykset tietysti hankkivat tarpeettoman kalliita tai epäpäteviä työntekijöitä, ja siksi terveemmät yritykset pärjäävät paremmin ja valtaavat niiltä markkinoita. Muutosta pitää kuitenkin nopeuttaa herättämällä yritykset ymmärtämään tilanne, esimerkiksi tutkimuksella ja tiedotuksella.

Ilman taloustiedettä käsityksemme kaikista näistä ilmiöistä olisi paljon vähäisempi. Talous antaa välineitä myös feminismin edistämiseen, joten ei ole syytä tuomita sitä vain sen tähden miten yksittäiset ihmiset toimivat.

Kant on todennut jokaisen maailmaan syntyvän lapsen olevan ei vain ihminen, vaan pieni maailmankansalainen. Yhteisten arvojen etsintää ja universaalin ideaalia voi tavoitella, vaikka maailmanvaltiota ei tahtoisikaan. Nähtäväksi jää, ketkä ottavat haasteen globaalieettisen keskustelun moniarvoisemmasta ja tasa-arvoisemmasta haasteesta todella asiakseen.


Kirjoittaja opiskelee Lapin yliopistossa hallintotieteitä. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.