Vieraskolumni

Etuoikeutetun pakomatkat

Voiko vapaaehtoinen maastamuutto olla myös maanpakoa? Entä onko meillä etuoikeutetuilla ylipäätänsä oikeutta paeta, pohtii Kepan vieraskolumnisti Eveliina Talvitie.
Eveliina Talvitie
1.12.2017

Palestiinalaistaustainen kirjailija Edward W. Said käytti käsitettä maanpako paitsi pakolaisten myös vapaaehtoisten maastamuuttajien ja ylipäätään kaikkien sellaisten ihmisten yhteydessä, jotka asuvat synnyinmaansa ulkopuolella.

Jos tätä määritelmää lainaan, voin ajatella itsekin eläväni tällä hetkellä maanpaossa – tosin entuudestaankin tutussa naapurimaassa Suomenlahden eteläpuolella. Ja tosiaan, vaikka olen "paossa" lähellä ja vapaaehtoisesti, olen yhtä kaikki vierasmaalainen täällä Virossa.

Kokemuksen tekee kiinnostavaksi myös se, miten nykyisessä asuinmaassani liikkumisen vapaus on ollut vielä muutama kymmenen vuotta sitten suoraan verrannollinen poliittiseen vapauteen.

New Yorkissa Columbian yliopiston professorina aktiiviset vuotensa toimineen Saidin mukaan maanpaossa - vapaaehtoisesti tai olosuhteiden pakosta - elävän ihmisen tietoisuus väistämättä monipuolistuu. Hän tulee kokeneeksi useamman kotimaan. Parhaimmillaan kokemus vapauttaa ahtaasta oikeaoppisuudesta ja antaa tilaa arvostavalle myötätunnolle.

Arvostava myötätunto.

Miten hieno sanapari, joka onnistuu välttämään säälin ja ylemmyyden karikot. Totisesti toivon, että maahanmuuttajaksi ryhtyminen avartaisi mieltäni tuohon suuntaan.

Epäilen silti, että tarvittaisiin jykevämpi muutos. Ehkä pitäisi kokea siedettävä määrä torjuntaa ja toiseutta. Tähän mennessä olen kokenut itseni ainoastaan tervetulleeksi. Tiedän että kaikki täällä eivät ole.

* * *

"Uuteen vieraaseen paikkaan saapuminen on satunnaiselle matkailijalle jonkinlaista erilaisuusnarkkausta."

Paljon kritiikkiäkin osakseen saanut Said paljasti aikoinaan, että oli onnellisin lentokoneessa matkalla jonnekin. Ehkäpä vapaaehtoista ja vaihtoehdotonta maanpakoa tosiaan yhdistää jokin, sillä pystyn tunnistamaan tuonkin tunteen. Se liittyy sekä liikkumiseen kotimaan rajojen sisäpuolella että satunnaiseen ulkomaanmatkailuun.

Ihan kuin henki kulkisi vaivattomammin, kun on liikkeellä, kun istuu junassa, bussissa, mopon päällä, lentokoneessa. Silloin irtautuu ajasta ja paikasta. Silloin on ei missään. On irtautumassa jostakin ja saapumassa johonkin.

Uuteen vieraaseen paikkaan saapuminen on satunnaiselle matkailijalle jonkinlaista erilaisuusnarkkausta. Uutta näkökulmaa hakee himoiten sekä pienistä että isoista asioista. Päiväntasaajalla tuoremehu on valmistettu guavasta ja poliittisessa keskusteluohjelmassa ihmiset tuntuvat huutavan miltei suoraa huutoa. Saippuaoopperoiden logiikka on länsimaisen ymmärryksen ulottumattomissa. Isomman annoksen erilaisuutta saa, kun tarkastelee paikan historiaa, naisten asemaa, bruttokansantuotetta tai ympäristökysymyksiä.

Erilaisuuksien kokemisen lisäksi on palkitsevaa löytää yhdistäviä asioita. Itse olen löytänyt sielunsisaria ja -veljiä toisella puolen maailmaa hyvinkin toisenlaisista kulttuureista. Samalla kun maailma suurenee, se pienenee.

* * *

"Meikäläiset voivat käydä heillä, mutta heikäläiset eivät voi käydä meillä, vaikka haluaisivatkin."

Kuten lukemattomat muut länsimaiset ihmiset, olen satunnaisilla matkoillani vieraillut maissa, joiden kantaväestöllä ei ole samanlaista mahdollisuutta matkustaa kuin itselläni. Toisin sanoen meikäläiset voivat käydä heillä, mutta heikäläiset eivät eri syistä voi käydä meillä, vaikka haluaisivatkin.

Ristiriita on syventynyt nyt pakolaiskriisien aikana. Edelleen me suomalaiset pidämme itsestäänselvyytenä oikeuttamme matkustaa lähes kaikkialla. Meidän maamme rajoja ei kaikkien mielestä kuitenkaan kuuluisi pitää avoimina muille.

Matkustaminen ja asuinmaan vaihtaminen vapaaehtoisesti on niin itsestään selvä etuoikeus, että sitä ei oikein etuoikeudeksi edes tunnista. Mutta jos meillä on vapaus kulkea muukalaisena muualla, pitäisi muukalaiset myös toivottaa tervetulleeksi näille seuduille.

Muuten meidän etuoikeutettujenkin on oikeudenmukaisuuden nimissä tyydyttävä pysymään omilla kulmillamme.