Vieraskolumni

Erään uutisen historia

Tehokas uutisointi yhden yhteisön nälkäkriisistä kyseenalaisti YK:n ruoka- ja maatalousjärjestön toimintakyvyn ja -strategian.
Kimmo Lehtonen
10.10.2005

Kimmo Lehtonen

Toissa perjantaina illalla yhdeksän aikaan sain kiihtyneen puhelinsoiton kotiin. Langan toisessa päässä oli YK:n ruoka- ja maatalousjärjestön FAO:n työntekijä, jonka vastuualueeseen kuuluu muun muassa järjestön Nicaraguan Karibian puoleisilla autonomisilla alueilla toteutettavien operaatioiden logistiikka ja niistä tiedottaminen.

Työntekijä halusi tarkkoja tietoja Rio Waspukilla sijaitsevasta miskitointiaaniyhteisöstä, jossa kuvasin samaisella viikolla nälkäkuoleman partaalla olevia lapsia. Hän tyhjensi päästäni suurin piirtein kaikki, mitä ihmismuistiin noin tunnin visiitiltä voi rekisteröityä. Lopuksi hän ilmoitti, että avustusvene joenrantayhteisöön lähtee ensi viikolla.

"Hyvä, ehkä voitte vielä pelastaa muutaman lapsen hengen", sanoin ja suljin puhelimen.

***

Noin kuukautta aiemmin La Prensa -lehti oli julkaissut parin palstan uutisen Rio Cocoa uhkaavasta nälänhädästä. Jutun mukaan noin 40 000 miskitointiaania oli hätäavun tarpeessa, sillä rotta- ja kasvituholaisinvaasio oli tuhonnut loppuvuoden sadon. Yksi lapsi oli jo kuollut nälkään.

Sitten intiaanijohtaja Mateo Salomón Maxwel saapui Managuaan. Hän otti yhteyttä aiemmin joella työskennelleeseen toimittajaan Daniel Alegríaan, jonka avulla hän toivoi saavansa julkisuutta väkensä ahdingolle kansallisessa mediassa.

Toimittaja otti yhteyttä kysyäkseen mitä minä - ja Kepa - voisi asian hyväksi tehdä. Yksi televisiokanava oli jo lupautunut maksamaan osan kustannuksista, mutta tarvittiin lisää sponsoreita, sillä Nicaraguan Karibialla matkustaminen vie tolkuttomasti rahaa. Halusimme nähdä, mikä tilanne ruokaturvan osalta oikeasti oli, joten laskimme matkabudjetin niin alas kuin mahdollista.

Rahaa yritettiin kerätä noin kymmeneltä Karibialla työskentelevältä avunantaja- ja kansalaisjärjestöiltä, mutta yritys meni kiville. Toimittajan ja kuvaajan laskettua työpalkkionsa minimiin ja Kepan pistettyä kehiin nelivedon sekä Acción Médica Cristianan tarjottua venekyydin pääsimme kuitenkin lopulta tien päälle.

***

Tilanne yhteisössä ei ollut kehuttava, mutta akuuttiin ruokapulaan oli jo saatu helpotusta, se näkyi selvästi. Paluumatkalla teimme koukkauksen Waspuk-nimiselle Rio Cocon sivujoelle, ja siellä meitä odotti matkan tyrmistyttävin näky.

Noin 180 asukkaan El Cocal -nimisessä yhteisössä lapset olivat vakavasti aliravittuja ja sairaita. Useiden talojen keittiöissä ei ollut riisin jyvääkään. Ruokaa ei yksinkertaisesti ollut.

Palasimme hiljaisina Waspamiin ja päätimme laittaa ensimmäisen uutisen jo matkan varrelta. Mielestämme jonkun täytyi tehdä jotain ja pian. Yhteisöön jättämämme omat vähät ruokavaramme eivät auttaisi pitkään.

Toimittaja kirjoitti El Nuevo Diario -lehteen uutisen, joka kuvitettiin yhdellä kuvallani. La Prensa haastatteli minua näkemästäni. Pääkaupunkiin Managuaan päästyämme editoimme nopeasti uutispätkän El Cocalista. Sen nimeksi annettiin Africaragua, ja se esitettiin muutaman päivän sisällä kolmella eri kansallisella kanavalla.

Jo lehtijutut olivat saaneet järjestöjä ja instituutioita liikehtimään ja kyselemään toinen toisiltaan, missä oikein mennään, mutta Africaragua-dokumenttipätkä sai aikaan odottamattoman rumban.

Ihmiset tukkivat yhden tv-kanavan puhelinlinjat ja halusivat lahjoittaa ruokaa, vaatteita ja rahaa El Cocalin perheille, nicaragualaisyhteisö Washingtonissa pyysi kuviani järjestääkseen tukikampanjan, Saksan ja Hollannin lähettiläät esittivät kiinnostuksensa toimia alueella, kehitysyhteistyöministeri kutsui järjestöjä kokoukseen pohtimaan Rio Cocon tilannetta, CNN kiinnostui dokumentista, terveysministeri lupasi sijoittaa rahaa El Cocaliin ja ensi viikolla järjestetään artistien aloitteesta solidaarisuuskonsertti.

***

Entäs sitten se FAO:n työntekijän hätäinen soitto kotiini mediahässäkän keskellä?

Olimme jo hiostaneet paluumatkalla FAO:n koordinaattoria, joka kuvat ja filmin nähtyään ymmärsi tilanteen vakavuuden, mutta ei voinut mielestään tehdä El Cocalin hyväksi mitään, koska kylä ei ollut hänen listallaan.

Ja että miksi ei? Siksi koska FAO jakaa ruoka-apunsa koulujen kautta, ja koska El Cocalissa ei ole koulua, hänellä ei ollut Managuan lupaa viedä sinne ruokaa. Sitä kyllä kuljetettiin nälkäisten ja parkuvien lasten silmien alla naapuriyhteisöihin, joissa siis oli koulut. Nuorehko työntekijä selvästi pelkäsi virkavirhettä.

Managuassa oli pakko soittaa FAO:n pääkonttoriin, jossa vahvistettiin tämä byrokraattinen ongelma. Yritin esittää , että kyseessä on inhimillinen tragedia, ja että eikö siitä suuresta hävikistä, joka FAO:n ruokajakelussa on, voisi matkalla naapuriyhteisö Klisnackiin hävitä pari säkkiä lisää, sillä nyt on kiire.

Virkailija naureskeli ajatukselle, ja ehdotti puolestaan, että emmekö me toimittajat voisi jotenkin saada aikaiseksi tämän perusinfrastruktuurin, esimerkiksi koulun, rakentamisen El Cocaliin. Sitten olisi heidän vuoronsa toimia, hän sanoi.

***

Myös muu media hiillosti FAO:a, jossa kukaan ei osannut vastata, miksi se ei toiminta-alueellaan ole tietoinen El Cocalin tilanteesta, vaikka vie ruokaa läheisiin yhteisöihin. FAO:n toimintastrategia ja -kyky sai kolauksen, ja kaiken lisäksi kävi vielä ilmi, että Rio Cocolla apua tarvitsevia yhteisöjä ei suinkaan ollut vain 14 vaan lähes sata.

Cesar Paíz, intiaanijohtaja ja eräs Kepan pitkäaikaisimmista kumppaneista, oli nähnyt dokumentin ja puhui siitä innoissaan. Sen avulla saatiin kriittisen tarkastelun kohteeksi maan kansallinen kehityspolitiikka ja rakenteelliset ongelmat sekä lisäksi byrokraattisen ja usein tehottoman, mutta kehitysmaiden ruokaturvaan merkittävästi vaikuttavan FAO:n toiminta, Paíz hehkutti.

FAO:n virkailijakin sai siis unohtaa vitsailun koulujen rakentamisen vastuista ja ottaa lusikan kiltisti käteen ja laittaa edustamansa avustuskoneiston pyörimään.


Kirjoittaja toimii Kepan tiedottajana Nicaraguassa. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.