En ole tarjoilija, vaikka….

Ulkonäkö voi pettää - tämän on oppinut kantapään kautta Kepan vieraskolumnisti Ari Lahdenmäki.
Ari Lahdenmäki
10.5.2017

Se, mitä olin pahiten Afrikassa pelännyt, tapahtui lopulta Mogadishussa joulukuussa kymmenen vuotta sitten. Pyysin tuolloin Peace-hotellin tarjoilijaa tuomaan minulle uuden lasillisen appelsiinimehua. Mutta mustiin housuihin ja valkoiseen kauluspaitaan pukeutunut mies ei ollutkaan tarjoilija, päinvastoin kuin muut samoin pukeutuneet.

Hän sanoi minulle englanniksi: ”Toisin sinulle mielelläni appelsiinimehua – mutta en ole tarjoilija vaan Norjan pakolaisavun työntekijä.”

”Olen äärimmäisen pahoillani!” virkoin hädissäni norjalaisasiantuntijalle. ”En katsonut kunnolla…”

”Katsos, eivät kaikki mustat ole tarjoilijoita, vaikka olemmekin samannäköisiä”, norjalainen sanoi vielä häpäisyni täydentämiseksi ja katsoi minua vihaisesti. Sitten hän purskahti nauramaan.

”En ole tosissani. Tuollaista sattuu…”

Silti häpeä poltti minua vielä pitkään tapauksen jälkeen.

Etelä-Afrikka haluaa olla rainbow nation, suvaitsevaisuuden kansainvälinen keulakuva.

Nuo kiusalliset hetket Somalian pääkaupungin 40-asteisessa helteessä joulukuussa 2006 palasivat mieleeni, kun äskettäin istuin brunssilla ravintola Picobellassa Johannesburgissa.

Melvillen kaupunginosa on tunnettu monikulttuurisuudestaan, ja täällä samoin kuin alueen muissa ravintoloissa on paljon valkoisiakin tarjoilijoita. Olin kuitenkin ottanut selvästi vaarin norjalaisen kehitysyhteistyöntekijän pistävästä katseesta – tällä kertaa pitäisin suuni supussa.

Minua katseli ihmeissään afrikkalainen nainen, joka varmaankin luuli minun olevan vähä-älyinen, kielitaidoton tai viittomakielinen. Kun hän lopulta kysyi, haluaisinko kenties tilata jotain, vieno hymy tavoitti huuleni ja lausuin rauhoittuneena: ”A gin & tonic, please.”

Olin luullut mustaa tarjoilijaa asiakkaaksi.

Melvillen katukuva on ihailtava esimerkki valkoisten ja afrikkalaisten mutkattomasta kanssakäymisestä.

Kun sain tonikkiveteni gineineen, avasin erään paikallisen sanomalehden. Käsittämätöntä kyllä siinä esitettiin vielä kolmas versio kokemastani.

Lehdessä oli arvio Fikile Hlatshwayon kirjasta "Blacks DO Caravan". Kirjoittaja on musta nainen, jonka kokemukset hänen kotimaansa Etelä-Afrikan leirintäalueilta ovat sangen yksipuolisia.

Kaikki muut afrikkalaiset olivat leirintäalueilla töissä, joten Hlatshwayoa luultiin jopa vessan tyhjentäjäksi. (Hän ei ollut väärinkäsityksestä mielissään.)

Samassa arvostelussa kerrottiin myös tapauksesta, jossa leirintäalueen pitäjä oli viime vuoden alussa ajanut mustan teinipojan pois uima-altaalta. Leirintäalueella olleet pojan valkoiset kasvattivanhemmat raivostuivat tapauksesta, kuten muukin Etelä-Afrikka, ja tapaus vietiin maan perustuslain toteutumista valvovaan viranomaiseen.

Tapahtumasta annetut selitykset vaihtelivat, mutta yleisimmäksi käsitykseksi jäi, että pojan ihonväri ei ollut syynä siihen, että omistaja määräsi hänet poistumaan altaalta. Koska lapset eivät saaneet olla altaalla ilman vanhempiensa valvontaa, poika oli musta ja kaikki aikuiset valkoisia, leirintäalueen pitäjä vain oletti ilman muuta, etteivät vanhemmat voineet olla paikalla. Näytti siltä, että poika oli altaalla oman onnensa nojassa.

Etelä-Afrikka haluaa olla rainbow nation, suvaitsevaisuuden kansainvälinen keulakuva. Siihen sillä on tietysti matkaa jo pelkästään, kun katsoo tuloeroja tai maassa yhä vallitsevaa arkipäivän rasismia.

Toisaalta esimerkiksi juuri Melvillen katukuva on ihailtava esimerkki valkoisten ja afrikkalaisten mutkattomasta kanssakäymisestä. Suomessa voisi toivoa, että vastaava näky yleistyisi.