Vieraskolumni

Émerveillée

Puhuttu kieli on turvallista, muu kieli vaatii enemmän uskallusta. Uskallusta haltioitua.
Marie Kajava
19.1.2010

Marie Kajava

Harmittelen usein puhutun kielen ylivaltaa. Lopultahan kokemuksistamme muistorikkaimmat harvoin liittyvät puheeseen. Usein ne koostuvat tunnelmasta, kuvista, väreistä, hajuista, mauista, kosketuksesta tai muusta liikkeestä, lähellä olosta, musiikista...

Nykytanssia ja kathakia, tuota tuhansia vuosia vanhaa pohjoisintialaista tanssiperinnettä suvereenisti yhdistävä tanssija-koreografi Akram Khan vieraili Helsingissä pari viikkoa sitten. Hän esiintyi Kansallisoopperassa koreografiallaan Sacred Monsters yhdessä ranskalainen balettilegenda Sylvie Guillemin kanssa.

Virtuoosi jalkatyöskentely, käsittämätön nilkkojen ojennus – toki ne olivat syvä ilo silmälle.

Mutta vielä syvemmin jäin miettimään tanssijoiden kohtaamista. Eräässä duetossa Khan ja Guillem koettivat löytää yhteistä kieltä puhutuista kielistä, mutta se ei onnistunut. Lopulta Guillem otti Khanista kiinni ja tanssi alkoi.

Sacred Monstersin dramaturgi Guy Cools lainaa esityksen tekstissä vapaasti kolmatta maailmankuulua, tanssija ja koreografi Sidi Larbi Cherkaouita:

”What I can’t say, I will dance
What I can’t dance, I will sing
What I can’t sing, I will tell you.”

* **

Muistan kirkkaasti aikuiselämäni ainoan hetken, jolloin minulla ei ole ollut yhteistä puhuttua kieltä turvanani. Se oli aivan kauheaa ja aivan mahtavaa!

Olin syömässä lounasta Senegalin ja Gambian rajalla pienessä kylässä. Pihalta alkoi kuulua lähestyvän musiikin ääniä, töminää, puheensorinaa, kaikenlaista meteliä. Menin katsomaan. Ihmisiä tuli paikalle paljon. Jäin katsomaan. Ei minulla ollut aavistustakaan, mistä oli kyse.

Oli juhlavaatteita ja tanssia, selvästi ilon sävyttämiä ihmisiä.

Seisoin ja ihmettelin. Jossain vaiheessa koetin kysyä lähellä rytmitteleviltä miehiltä, mistä on kyse. He sanoivat: ”Don't speak english”.

Epäselväksi jäi, oliko kyseessä heidän vastauksensa vai pyyntönsä.

Siispä olin hiljaa ja katselin. Muutamat ihmiset viittoivat minua seuraamaan tilaisuutta lähempää. Ottivat kiinni hartiastani ja ohjasivat. Annoin sen tapahtua.

* **

Balettitanssija Sylvie Guillem kertoi tanssiesityksen aikana ranskan kielen käsitteestä ”émerveillée”.

Hän haluaa säilyttää kaikessa tekemisessään, elämässään, tanssissaan ”émerveilléen”. Sanaa on hyvin vaikea kääntää muille kielille. Tanssipari Khan koetti tarjota sanoja ”jännittynyt, innoissaan tai ihmeissään”. Mutta ne eivät täsmänneet.

”Émerveillée” on mysteerisempi, se on jotain sanatonta, se on jotain itsessään. Olisi parempi, että ”émerveilléen” annettaisiin olla, ettei sitä tarvitsisi selittää. Mutta ranskan kielen taidottomille paljastettakoon: suomen kielellä lähimmäksi ”émerveilléetä” päästään kenties sanan ”ihmettynyt” tai ”haltioitunut” avulla. 

***

Puhuttu kieli on turvallista, muu kieli vaatii enemmän uskallusta. Uskallusta haltioitua.

Saattaa olla, että haltioiduin hieman siellä kylässä Senegalin ja Gambian rajalla. Saattaa olla, että todella haltioiduin. Sillä muistan vain lyhyen hetken, jolloin häpesin: onko tämä jotain ihmeen eksotismia, sokeutta, olenko naiivi?

Mutta siinä samassa olin jo tanssin pyörteissä, enkä muistanut Kallion naisvoimistelijoiden vuosien afrotanssitunneista mitään. Kunhan tanssin ja annoin olla.

Eikä sen puhdistavampaa ole, eikä parempaa.

En edelleenkään tiedä, mistä juhlassa oli kyse.

***

Tuo juhlahetki pyöri mielessäni koko Kansallisoopperan esityksen ajan.

Koska me elämme todellisuudessa, jossa taito luo etäisyyttä ja paineita, on mahtavaa, että huipputason tanssijat esittävät ympäri maailman jotain muuta kuin ilmiömäistä taituruutta.

Akram Khanin ja Sylvie Guillemin esityksen nimi Sacred Monsters juontaa juurensa 1800-luvulta. Erityisesti teatterissa tuon ajan tähdistä käytettiin vastaavaa nimitystä, pyhät hirviöt. He olivat kaukaisia ja palvottuja, käyttäytyivät kuin diivat vain voivat – olivat koskemattomia.

Tämän kaiken etäisen Khan ja Guillem selvästi halusivat rikkoa.

Akram Khan kirjoitti vuoden 2009 kansainvälisen tanssin päivän julistuksessa, että päivä on omistettu kielelle, jota jokainen maailmassa osaa, kehomme kielelle, esi-isiemme ja lastemme kielelle. ”Tämä päivä on omistettu tanssille ja sen lukemattomille murteille ja sen suunnattomalle kyvylle ilmaista, muuttaa, yhdistää ja ilahduttaa”, Khan kirjoitti.

Lauseissa pilkahtaa ”émerveillée”.

Kun olen mummo, muistan tuon juhlan Senegalin ja Gambian rajalla. Se ei ollut puhutun kielen hetki vaan paljon, paljon voimakkaampi. Hetki, jossa tanssi ja laulu yhdistyvät kertomukseksi, jossa on paljon vilinää, rytmiä, värejä, hiekkaa, kosketusta.

Muistan mummona sen, että joku otti kiinni hartiasta juuri oikealla hetkellä. Ja uskalsin antaa sen tapahtua.

Kolumnisti on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.